Tämä kirjoitus menee hieman aiheen ja asian vierestä, mutta kaipa tämäkin asia on osa tarinaani, joten miksipä sitä ei voisi kertoa ja julkaista, tuskin siitä mitään haittaa onkaan vaikkei tämä asia ainaskaan tiettävästi kuulu ns sairauteeni, mutta silti on osa tarinaani.
Synnyin aikoinaan maailmaan keskosena, josta uumoillaan että tämä ongelman ydin on lähtösin. Olen ollut koko elämäni pienikokoinen, virallisesti alipainoinen, pituudeltani olen muhkeat 163 centtiä, ja painoa on tällä hetkellä ruhtinaalliset 43 kiloa, BMI:ni(painoindeksini) on virallisesti joskus laskettu olevan 15,7 , ja kaikki alle 16:sta on sairaalloista alipainoa. Painoa olen yrittännyt monin keinon korottaa, siinä koskaan onnistumatta, ''korkeimillani'' olen painannut 45 kiloa siitä huipusta olleen tiputtu tähän 42-43 kiloon jossa ollaan tasasesti viihdytty.
Minun osalta, alle 40 kiloon tippuminen tarkoittaa tiputusta, tai suositeltua semmosta, koska tuon painon alittamisen jälkeen voimat alkaa olla ehtymässä ja yksinkertaisesti veto kropasta lähtee, joten esim joku vatsatauti tai muu vastaava ei minulle ole järin hauska tauti sairastaa, harvoin olen tiputuksessa siitä huolimatta ollut, vain kerran asiaa ollaan harkittu, mutta tiputukseen ei koskaan päädytty vaan tällöin lepo auttoi asiaan, ja lepo oli onneksi tällöin tarjolla.
Joku varmaan ehdottaisi tähän kohtaan, ''ala liikkumaan ja harrastamaan liikuntaa kyll lihakset kasvaa ja paino siinä mukana'', asia ei ole niin yksinkertainen, koska näin pieni kroppa laihtuu ensin ennenku alkaa tapahtuu painonnousua lihasten mukana, ja taistelessa rajalla, aina tulee vastaan tuo alle 40kg, elämässäni olen yhdessä vaiheessa harrastannut ammattiurheilua ja liikuntaa, tällöin saavutimme ''aikuisikäni' alimman painon, 36kg, kaveriaani siteeraten ''mistä helvetistä ne kilot voi oikeen pystyä ees lähtee'', niimpä, samaa mietin minäki, mutta niin vaan tapahtu.
Asiasta olen elämässäni kärsinnyt paljon, alipainoni tarkoittaa mm:ssa sydänongelmia, lihasten heikoutta, sekä muuta ei niin hauskaa,, tuorein lihasrevähdykseni on tältä päivältä jolloin kyljestä revähti lihas pelkästään hieman nousemalla huonosti ylös sängystä. Tämä kertoo varmasti sen ettei asiat aina ole niin yksinkertaisia tai nautinnollisia.
Otsikkoon viitaten, asia jota vihaan on ihmisten ihannointi alhaiseen painoon, olen kuullut monen ihmisen suusta kuinka he kadehtivat minua ja alhaista painoani, ja kertovat kuinka he itse haluaisivat olla sairaalloisen laihoja, kumpa joku päivä ihmiset ymmärtäisivät ettei alipaino ole kaunista, luuranko ja kylkiluiden näkyminen ei ole hieo asia, eikä asia johon pyrkiäm sairaalloinen laihuus ei ole asia mitä pitää tai saa ihannoida. Laihuudessa ei ole mitään hyödyllistä tai kaunista, päinvastoin omasta mielestäni jo laihuuden ihannoiminen itsessään on sairasta ja asia joka pitäisi saada karsittua ihmisistä pois ja ihmiset ymmärtämään asiaa, laihuus ja alipaino on sairaus niin kuin ylipaino, ja sillä on omat haittansa, monet haitoista ja oireista on samat kuin ylipainossa.
Ihiset jotka ovat normaalin painon rajoissa tai lievässä ylipainossa, olkaa onnellisia.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
tiistai 14. helmikuuta 2012
Kiitos teille
Tarinani on kerännyt tähän mennessä huikeita lukijamääriä, suurempia määriä mitä olin odotannukkaan, tämä päivä on ollut ennätysvilkas, ja tähän mennessä känytejä on teidän toimesta tehty yli 60 tämän päivän joka on vilkkaimpien päivien joukossa tämän blogin historiassa, te teette tarinastani tarinan joka on jaettavan arvoinen, kiitos.
Kommentteihin minulle saa esittää kysymyksiä, joihin vastaan joko kommenteihin, tai vaihtoehtoisesti mikäli kysymys on tarpeeksi laaja, kirjoitan siitä kokonaisen blogikirjoituksen, joten rohkeasti esittämään vaan kysymyksiä, tai jättäkää muuten vaan kommentti, minä kiitän ja kumarran.
Tarinani tuorein osa: Tarinani (osa 4)
Kommentteihin minulle saa esittää kysymyksiä, joihin vastaan joko kommenteihin, tai vaihtoehtoisesti mikäli kysymys on tarpeeksi laaja, kirjoitan siitä kokonaisen blogikirjoituksen, joten rohkeasti esittämään vaan kysymyksiä, tai jättäkää muuten vaan kommentti, minä kiitän ja kumarran.
Tarinani tuorein osa: Tarinani (osa 4)
Tarinani (Osa 4)
Tammikuun('10) loppupuolella, opiskelijakaveriini löysi mutt yks ilta kämpän lattialta, tai oikeestaan huoneittemme käytäviältä johon olin lysähtännyt noustessani sohvalta ylös. Kyseinen ihminen haki valvojamme joka hälyytti ambulanssin.
Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.
Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.
Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?
Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.
Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.
Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.
Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.
Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?
Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.
Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Joskus tarvitaan vain pieni ele
Tarinani seuraava osa saa vielä hieman odottaa ja kypsyttää itteään, viime päivinä on pitännyt työn puolesta kiirettä, eikä väsyneenä kirjoitusmotivaatiota juuri sitten ole jotta sais mitenkään viisaasti ajatuksia kokoon, niin sen takia parepi sitt antaa olla ja pitää vähän taukoo kunnes saa parempaa jälkeä kirjoitettua ales, mutta ylimäärästä luppoaikaa on nyt tähän kohtaan kun pirteenä ylhäällä on ja töihinlähtö häämöttäisi tunnin kuluttua, joten otetaan taas näitä väliaikapohdintoja ja mietintöjä kehiin.
Olen aikasemmin kirjoittannu ainaskin jossain ja osittaisessa muodossa siitä asioista jotka on huonoina aikoina on pitännyt mielialaa ylhäällä, yhtä asiaa en ainaskaan muista mainineeni, joka on ylitse kaikkien muiden, jossei ihan nyt suvereenina ykkösenä, niin kärkijoukkoon tämän kategorian asioista kirkkaasti ainakin.
Nimittäin muiden ihmisen välittäminen, ajoittain, yksinkertainen lause josta huomaa että joku välittää siitä miten voi, piristää kummasti, vaikka teeskenteleekin henkilölle että kaikki olisi kunnossa, on kumminkin helpotus huomata että ympärillä on ihmisiä jotka välittää, sekä kysyy että miten voi, yksinkertasesta lauseesta ''Hei, miten sä voit?'' voi saada niin paljon iloa irti. Se tunne on ainakin omalla kohallani ollut jotain sanoinkuvaamatonta, varsinkin silloin kun kysymys on ihmisestä ja henkilöstä jonka ei odottaisi esittävän tuota kysymystä, joten parhaimmalta se on tuntunnut kun se on tullut puun takaa, ja ihmiseltä joka ei ole mitään sukua, koska tällöin, uskaltaisin väittää, että semmonen ihminen kysyy asiaa vilpittömästi, koska hän välittää asiasta aidosti.
Yksi tämmöinen tapaus on minulle jäänyt päällimmeisenä mieleen kaikista, eräs henkilö kysyi erään tapauksen jälkeen joka ilmenee myöhemmin tarinassani kun sen aika on, juuri tuon kysymyksen, täysin odottamatta esitti eräs henkilö, joka ei edes ollut muistini mukaan paikalla, kun eräässä tapahtumassa minun osaltani kävi hieman köpelösti ja asia päättyi ambulanssiin. Tämä on asia jota lämmöllä muistelen, ja muistan tuon lauseen ja tilanteen vieläkin, ja pystyn edelleen muistamaan ja näkemään sen verkkokalvoillani, muistan kyseisen henkilön katseen ja vilpittömyyden, kun hän tarttu minua takaapäin olkapäästä.
Käänyttyäni kyseinen henkilö kysyi vilpittömällä ja huolestuneella katseella ''Hei M, mä kuulin viime viikosta, miten sä voit, onks kaikki kunnossa?''. Tuolloin tuon tapauksen johdosta läpikäytiin myös rankkoja hetkiä, ja kyseisen ihmisen esittämä kysymys auttoi kaikessa positiivisuudessaan paljon. Jos joskus satut lukemaan tämän, kiitos vielä et välitit sillon Emmi, et varmaan ite enään ees muista koko asiaa, mutt mulle se oli tärkeetä sillon, ja edelleenki arvostan asian hyvin korkeelle asioista matkani varrella.
Samaan tapaukseen liittyen muistiini on myös jäänyt erään ihmisen facebookkiin pistämässä kannustusviesti, joka sairaalasa kotiuduttua, rehellisesti sanottuna, itkin kun luin sen, myös kyseinen viesti oli erittäin tärkeä, ei vain välittämisen vuoksi, vaan kyseinen viesti myös näytti ja todisti että kyseinen ihminen arvostaa panostani eräässä asiassa liittyen tuohon tarinanosaan joka tulee jossain kohtaa vastaan. Kuten edellisen ihmisen kohdalla, jos joskus satut lukemaan tämän, ja tunnistat itsesi vaikka varmaan sinäkin olet unohtannut jo tuon asian, kiitos Skoggis viestistä.
Näihin sanoihin hyvää yötä, tämä mies lähtee tekee töitä ja palvelemaan ihmisiä jotta Suomi pyörii tien päällä.
Olen aikasemmin kirjoittannu ainaskin jossain ja osittaisessa muodossa siitä asioista jotka on huonoina aikoina on pitännyt mielialaa ylhäällä, yhtä asiaa en ainaskaan muista mainineeni, joka on ylitse kaikkien muiden, jossei ihan nyt suvereenina ykkösenä, niin kärkijoukkoon tämän kategorian asioista kirkkaasti ainakin.
Nimittäin muiden ihmisen välittäminen, ajoittain, yksinkertainen lause josta huomaa että joku välittää siitä miten voi, piristää kummasti, vaikka teeskenteleekin henkilölle että kaikki olisi kunnossa, on kumminkin helpotus huomata että ympärillä on ihmisiä jotka välittää, sekä kysyy että miten voi, yksinkertasesta lauseesta ''Hei, miten sä voit?'' voi saada niin paljon iloa irti. Se tunne on ainakin omalla kohallani ollut jotain sanoinkuvaamatonta, varsinkin silloin kun kysymys on ihmisestä ja henkilöstä jonka ei odottaisi esittävän tuota kysymystä, joten parhaimmalta se on tuntunnut kun se on tullut puun takaa, ja ihmiseltä joka ei ole mitään sukua, koska tällöin, uskaltaisin väittää, että semmonen ihminen kysyy asiaa vilpittömästi, koska hän välittää asiasta aidosti.
Yksi tämmöinen tapaus on minulle jäänyt päällimmeisenä mieleen kaikista, eräs henkilö kysyi erään tapauksen jälkeen joka ilmenee myöhemmin tarinassani kun sen aika on, juuri tuon kysymyksen, täysin odottamatta esitti eräs henkilö, joka ei edes ollut muistini mukaan paikalla, kun eräässä tapahtumassa minun osaltani kävi hieman köpelösti ja asia päättyi ambulanssiin. Tämä on asia jota lämmöllä muistelen, ja muistan tuon lauseen ja tilanteen vieläkin, ja pystyn edelleen muistamaan ja näkemään sen verkkokalvoillani, muistan kyseisen henkilön katseen ja vilpittömyyden, kun hän tarttu minua takaapäin olkapäästä.
Käänyttyäni kyseinen henkilö kysyi vilpittömällä ja huolestuneella katseella ''Hei M, mä kuulin viime viikosta, miten sä voit, onks kaikki kunnossa?''. Tuolloin tuon tapauksen johdosta läpikäytiin myös rankkoja hetkiä, ja kyseisen ihmisen esittämä kysymys auttoi kaikessa positiivisuudessaan paljon. Jos joskus satut lukemaan tämän, kiitos vielä et välitit sillon Emmi, et varmaan ite enään ees muista koko asiaa, mutt mulle se oli tärkeetä sillon, ja edelleenki arvostan asian hyvin korkeelle asioista matkani varrella.
Samaan tapaukseen liittyen muistiini on myös jäänyt erään ihmisen facebookkiin pistämässä kannustusviesti, joka sairaalasa kotiuduttua, rehellisesti sanottuna, itkin kun luin sen, myös kyseinen viesti oli erittäin tärkeä, ei vain välittämisen vuoksi, vaan kyseinen viesti myös näytti ja todisti että kyseinen ihminen arvostaa panostani eräässä asiassa liittyen tuohon tarinanosaan joka tulee jossain kohtaa vastaan. Kuten edellisen ihmisen kohdalla, jos joskus satut lukemaan tämän, ja tunnistat itsesi vaikka varmaan sinäkin olet unohtannut jo tuon asian, kiitos Skoggis viestistä.
Näihin sanoihin hyvää yötä, tämä mies lähtee tekee töitä ja palvelemaan ihmisiä jotta Suomi pyörii tien päällä.
torstai 9. helmikuuta 2012
Costa Concordia - Ristelijän katasrofi
Erillaisista tarinoista puheenollen, JIM D: Costa concordia - Risteilijän katasrofi
Ruutu: Jim D: Costa Concordia - Risteilijän katasrofi
Kaikilla kyseinen onnettomuus varmasti tuoressa muistissa, joten varmasti myös tuore dokumentti on hyvä ahmasta itseensä.
Ruutu: Jim D: Costa Concordia - Risteilijän katasrofi
Kaikilla kyseinen onnettomuus varmasti tuoressa muistissa, joten varmasti myös tuore dokumentti on hyvä ahmasta itseensä.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Pojasta kasvoi mies...
...mutta sisäinen pikkupoika ei katoa koskaan
Oikeestaan, tuo loppuvuosi 2009 ja erityten tuo joulun ja uudenvuoden tapahtumat muutti minua ihmisenä suhteellisen paljon, oikeestaan, ne päivät ja viikot ovat olleet varmaankin yksi suurimista asioista jotka on muuttannu muo ihmisenä, sekä luonu sen ihmisen mitä tänäpäivänä olen.
Kyseisten kipujen sekä toimenpiteiden läpikäyminen oli sekä henkisesti että myös fyysisesti suhteellisen rankkaa, ei ku ne oli käynnissä, tai sinäänsä, tottakai fyysinen rasitus oli tällöin korkeimillaan, mutta psyykkinen rasitus tuli vasta jonkun ajan kuluttua, ku oikeesti pysähty miettimään mitä oli juuri tullu koettua ja käytyä läpi. Niin kipua, uupumusta, epätoivoa, mutta lopulta vaikeuksien kautta selvittiin pikkuhiljaa kaikista kivuista sekä vastoinkäymisistä huolimatta voittajaksi, sekä parempaa huomista kohti tuon tapauksen jälkeen, vaikka yleisellä tasolla, siitä ajasta asiat ovat vain monimutkistuneet ja vaikeutuneet. Polku elämässä on sen jälkeen vaikeutunnut, ollut kivinen sekä karikkoinen, monia asioita olen kokennut tuonkin aikajanan jälkeen, jotka ilmenevät tarinassani myöhemmin, mutta loppuvosi 2009 oli kaikista asioista merkittävin.
Nuo kivut ja läpikäydyt asiat kasvattivat henkisesti pojasta miehen, nimittäin moisten asioiden läpikäyminen, niin omassa päässä, kuin kaikki asiat jotka tapahtuivat, niistä ei selvii niin vaan, ilman että tajuaa pysähtyä, sekä käydä itse läpi tapahtumat, ja miettiä asiat läpi, sekä myöntää kaikki asiat mitä kävi, sekä ummentaa niistä kaikki positiivinen irti, niinkuin myös negatiivinen, jotta niistä oppi, sekä ennenkaikkea pystyy ammentamaan elämänkokemukseensa.
Oikeestaan näen asian niin, että ilman tuota joulua ja uuttavuotta 2009, kokonaismatkani olisi ollut vaikeempi, koska asiat jotka tapahtuivat tuon jälkeen olivat tuohon verrattuna kevyitä, mutta ilman tuota, ne olisi saattannu olla aika raskaita sekä vaikeita, mutta aina lopulinen ajatus tuon jälkeen oli ''oon selvinny pahemmastaki, miks en mä selviäis tästä?.
Myös tuon jälkeen tajusin kokemuksia läpikäydessäni, että tämä ei taidakkaan olla mikään pikkujuttu, ja tämä sairaus ja kaikki siihe liittyvä saattaa olla mukana elämässäni loppuelämäni, tavalla tai toisella, oikeestaan, näen niin että kaikki tämä valmisti minut tulevaan, olin tuon tapauksen jälkeen jo läpikäynyt paljon asioita ja mietteitä itekseni, joten olin henkisesti lujittunnut ja valmis tulevaan, mitä se siinä vaiheessa tarkoittikaan, olin kaiken tapahtuneen jälkeen valmiimpi ottamaan kaiken vastaan.
Oikeestaan, tätä tekstiä aloittaessani oli mielessäni paljon asioita ja näkökantoja joita kertoa ja kirjottaa, mutta kuten usein, pää on tyhjä, joten palataan asian mietiskelyyn jälleen joskus uudemman kerran.
Oikeestaan, tuo loppuvuosi 2009 ja erityten tuo joulun ja uudenvuoden tapahtumat muutti minua ihmisenä suhteellisen paljon, oikeestaan, ne päivät ja viikot ovat olleet varmaankin yksi suurimista asioista jotka on muuttannu muo ihmisenä, sekä luonu sen ihmisen mitä tänäpäivänä olen.
Kyseisten kipujen sekä toimenpiteiden läpikäyminen oli sekä henkisesti että myös fyysisesti suhteellisen rankkaa, ei ku ne oli käynnissä, tai sinäänsä, tottakai fyysinen rasitus oli tällöin korkeimillaan, mutta psyykkinen rasitus tuli vasta jonkun ajan kuluttua, ku oikeesti pysähty miettimään mitä oli juuri tullu koettua ja käytyä läpi. Niin kipua, uupumusta, epätoivoa, mutta lopulta vaikeuksien kautta selvittiin pikkuhiljaa kaikista kivuista sekä vastoinkäymisistä huolimatta voittajaksi, sekä parempaa huomista kohti tuon tapauksen jälkeen, vaikka yleisellä tasolla, siitä ajasta asiat ovat vain monimutkistuneet ja vaikeutuneet. Polku elämässä on sen jälkeen vaikeutunnut, ollut kivinen sekä karikkoinen, monia asioita olen kokennut tuonkin aikajanan jälkeen, jotka ilmenevät tarinassani myöhemmin, mutta loppuvosi 2009 oli kaikista asioista merkittävin.
Nuo kivut ja läpikäydyt asiat kasvattivat henkisesti pojasta miehen, nimittäin moisten asioiden läpikäyminen, niin omassa päässä, kuin kaikki asiat jotka tapahtuivat, niistä ei selvii niin vaan, ilman että tajuaa pysähtyä, sekä käydä itse läpi tapahtumat, ja miettiä asiat läpi, sekä myöntää kaikki asiat mitä kävi, sekä ummentaa niistä kaikki positiivinen irti, niinkuin myös negatiivinen, jotta niistä oppi, sekä ennenkaikkea pystyy ammentamaan elämänkokemukseensa.
Oikeestaan näen asian niin, että ilman tuota joulua ja uuttavuotta 2009, kokonaismatkani olisi ollut vaikeempi, koska asiat jotka tapahtuivat tuon jälkeen olivat tuohon verrattuna kevyitä, mutta ilman tuota, ne olisi saattannu olla aika raskaita sekä vaikeita, mutta aina lopulinen ajatus tuon jälkeen oli ''oon selvinny pahemmastaki, miks en mä selviäis tästä?.
Myös tuon jälkeen tajusin kokemuksia läpikäydessäni, että tämä ei taidakkaan olla mikään pikkujuttu, ja tämä sairaus ja kaikki siihe liittyvä saattaa olla mukana elämässäni loppuelämäni, tavalla tai toisella, oikeestaan, näen niin että kaikki tämä valmisti minut tulevaan, olin tuon tapauksen jälkeen jo läpikäynyt paljon asioita ja mietteitä itekseni, joten olin henkisesti lujittunnut ja valmis tulevaan, mitä se siinä vaiheessa tarkoittikaan, olin kaiken tapahtuneen jälkeen valmiimpi ottamaan kaiken vastaan.
Oikeestaan, tätä tekstiä aloittaessani oli mielessäni paljon asioita ja näkökantoja joita kertoa ja kirjottaa, mutta kuten usein, pää on tyhjä, joten palataan asian mietiskelyyn jälleen joskus uudemman kerran.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Tarina, joka pysäyttää
Aika jakaa oman tarinani lisäksi, myös toinen tarina, tarina joka on pysäyttännyt monet, tarina joka on ilmeisesti pistännyt monta ihmistä miettimään, tarina, jonka tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan.
Osittain, kyseinen tarina jakaa samoja päämäriä, joita haluan oman tarinani julkutulolla saamaan esille, ihmiset ajattelemaan ja miettimään asioita, pohtimaan, pysähtymään sekä ajattelamaan. Kysymys varmaan kuuluukin, ajattelemaan mitä? Lähinnä, sitä että jokaisella ihmisellä on lähtökohtansa, jokainen ihminen on erillainen, ja jokainen meistä jakaa tarinan, erillailla, erillaisista lähtökohdista tottakai.
Olen törmännyt tähän tarinaan aikasemminkin, mutta tällöin asia jäi, tänään törmäsin siihen uudelleen, kyseinen tarina koskettaa minua henkilökohtaisetikkiin, koska itsekkin omistan taustan kiusattuna, poiketen monista tarinoista, omalta osaltani kiusaaminen oli pahimassa vaiheessaan ammattikoulussa, omalta osaltani tarinaa yritettiin kääntää vaihtamalla ammattikoulua, mutta kaikki oli jo tällöin liian myöhästä.
Tarina on 15 vuotiaasta Elisasta joka riisti itseltään oman henkensä, kiusaksen traagisena seurauksena. enkeli-elisan tarina, kirjoittajana tytön vahemmat, lähinnä hänen isänsä. Elisan päiväkirjojen pojalta kirjoitettuja merkintöjä Elisan päiväkirja.
Osittain, kyseinen tarina jakaa samoja päämäriä, joita haluan oman tarinani julkutulolla saamaan esille, ihmiset ajattelemaan ja miettimään asioita, pohtimaan, pysähtymään sekä ajattelamaan. Kysymys varmaan kuuluukin, ajattelemaan mitä? Lähinnä, sitä että jokaisella ihmisellä on lähtökohtansa, jokainen ihminen on erillainen, ja jokainen meistä jakaa tarinan, erillailla, erillaisista lähtökohdista tottakai.
Olen törmännyt tähän tarinaan aikasemminkin, mutta tällöin asia jäi, tänään törmäsin siihen uudelleen, kyseinen tarina koskettaa minua henkilökohtaisetikkiin, koska itsekkin omistan taustan kiusattuna, poiketen monista tarinoista, omalta osaltani kiusaaminen oli pahimassa vaiheessaan ammattikoulussa, omalta osaltani tarinaa yritettiin kääntää vaihtamalla ammattikoulua, mutta kaikki oli jo tällöin liian myöhästä.
Tarina on 15 vuotiaasta Elisasta joka riisti itseltään oman henkensä, kiusaksen traagisena seurauksena. enkeli-elisan tarina, kirjoittajana tytön vahemmat, lähinnä hänen isänsä. Elisan päiväkirjojen pojalta kirjoitettuja merkintöjä Elisan päiväkirja.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Tarinani (Osa 3)
Siitä alkoi sitten 60km matka Meilahden sairaalaan, jonka aikana opin että talvisin suomen tiet eivät ole todellakaan tasasia, jokasen kuopan ja epätasasuuden tunsi helvetinmoisena kipuna sekä päässä että ja selässä, kaiken lisäksi oli aivan sairas lumipyry, joten kyyti ei ollut kaikista tasaisin tai nautinnollisin kaikista. Päästiin sairaalaan ja mutt otettiin päivystykseen, päivystävä neurologi tutki ja sano että ainut vaihtoehto on pistää kofeiinitiputus, tai oikeestaan, enemmänki tutkiminen nyt oli muodollisuus, hoitokeinohan ja diagnoosihan oli jo suht valmis, jaku hoitokeinoja on oikeestaan vaan kaks joista yhtä kokeillaan aina aluksi, ni ei ollu kyseisellä neurolla hirveen suuria vaikeuksia asia suhteen.
Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.
14 kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.
Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.
Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.
Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan, mutta, en mene niihin, jottei tästä kirjoituksesta tule liian pitkää, ehkä palaan erillisessä kirjoituksessa asiaan, ehkä en.
Seuraavarssa osassa tarinaani vaihdammekin sitten jo hetkeksi sairaalaa, täysiin uuteen sairaalaan tähän mennessä.
Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.
14 kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.
Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.
Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.
Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan, mutta, en mene niihin, jottei tästä kirjoituksesta tule liian pitkää, ehkä palaan erillisessä kirjoituksessa asiaan, ehkä en.
Seuraavarssa osassa tarinaani vaihdammekin sitten jo hetkeksi sairaalaa, täysiin uuteen sairaalaan tähän mennessä.
torstai 2. helmikuuta 2012
Minua inspiroineita asioita
Jatkan tarinani kolmannella osalla varmasti huomenissa, tällä hetkellä pakkasten takia aivot tuntuu olevan sen verta jäätyneet ettei mitään viisasta ja johdannaista saisi aikaan, joten jatkanen siis joku toinen päivä ja keskityn tänään muihin asioihin.
On olemassa muitakin asioita jotka ovat ns 'inspiroineet'' minua vaikeina hetkinä, on olemassa eräs video jossa eräs tyttö jakaa tarinansa, sekä myös eräs biisi, joka on ollu olemassa lähes alusta lähtien muistini mukaan matkani varrella, biisiä on varmaan korvissani kulutettu monia satoja kuuntelukertoja, ellei olla jo ylitetty tuhannenki kuuntelukerran raja. Ei sillä väliä, kumminkin, kertoo varmaan etten biisin ole hirveän helposti kyllästynnyt, ja jotenkin, olen onnistunnut samaistumaan siihen biisiin.
Myös eräs tarina on viime kuukausina pitännyt pintansa, jota on katseltu, en tiedä miksi kyseisen tytön tarina on iskennyt minuun niinikään niin kovasti, mutta tarinassa vaan on sitä jotain, sekä tytön vilpittämöyydessä, sekä ujoudessa vaan on sitä jotain, tarina on inspiroiva, ja suosittelet itsekkin teitä katsomaan kyseisen tarinan loppuu, vaikka pariin otteseenkin, ja miettiä itse tarinaa. Kyseinen tarina seuraavassa.
Muitakin vastaavia asioita on ollut, ja varmasti bongaan uusia asioita aina tasaisin väliajoin jotka jäävät hetkeksi, tai kuten nämä kaksi, pitävät pintansa pidempäänkin, ja pysyvät elämässä mukana insiroimassa, ja antamassa voimaa sekä motivoimassa taistelemaan elämässä eteenpäin, no matter what.
On olemassa muitakin asioita jotka ovat ns 'inspiroineet'' minua vaikeina hetkinä, on olemassa eräs video jossa eräs tyttö jakaa tarinansa, sekä myös eräs biisi, joka on ollu olemassa lähes alusta lähtien muistini mukaan matkani varrella, biisiä on varmaan korvissani kulutettu monia satoja kuuntelukertoja, ellei olla jo ylitetty tuhannenki kuuntelukerran raja. Ei sillä väliä, kumminkin, kertoo varmaan etten biisin ole hirveän helposti kyllästynnyt, ja jotenkin, olen onnistunnut samaistumaan siihen biisiin.
Myös eräs tarina on viime kuukausina pitännyt pintansa, jota on katseltu, en tiedä miksi kyseisen tytön tarina on iskennyt minuun niinikään niin kovasti, mutta tarinassa vaan on sitä jotain, sekä tytön vilpittämöyydessä, sekä ujoudessa vaan on sitä jotain, tarina on inspiroiva, ja suosittelet itsekkin teitä katsomaan kyseisen tarinan loppuu, vaikka pariin otteseenkin, ja miettiä itse tarinaa. Kyseinen tarina seuraavassa.
Muitakin vastaavia asioita on ollut, ja varmasti bongaan uusia asioita aina tasaisin väliajoin jotka jäävät hetkeksi, tai kuten nämä kaksi, pitävät pintansa pidempäänkin, ja pysyvät elämässä mukana insiroimassa, ja antamassa voimaa sekä motivoimassa taistelemaan elämässä eteenpäin, no matter what.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Mietteitä asioiden ympäriltä
Kuten edellinen kirjoitukseni osoittaa, matkani varrella en ole epäonnesta, tai kivuilta säästynnyt, huikeita otteita tarinastani on vielä edessä ja tulossa, mutta välillä on pakko pysähtyä ja miettiä, miksi olen enään edes tässä?
Sairauteni ja matkani takia olen joutunnut luopumaan sekä sopeutumaan monissa asioissa, asioita on pitkä liuta ja lista, mutta mikään ei oikeestaan tule päällimmäisenä mieleen, oikeestaa, suurin asia mihin sairastumiseni on vaikuttannut on ammattini, sairauteni ja jaksamiseni takia jouduin venyyttämään opiskeluitani, ja lopulta luopumaan niistä, koska aika otti loppu, ja näin jälkikäteen ajatellen, myös jaksaminen oli tällöin suhteellisen lopussa. Minusta piti tulla levyseppähitsaaja/koneistaja, mutta, lähdin kulkemaan toista polkua, ja maanviljelyn ohella jota tulen jatkamaan ja ottamaan isältäni sukupolvenvaihdoksessa lähivuosina, mikäli terveys vain sallii. Tämän ohella, tällä hetkellä tulevaisuus näyttää talvisin auraushommilta yksinäisenä aurausurakoitsijana, sekä kesätöiden osalta avoimia kysymyksiä on vielä, joten tulavaisuus on jonkunverran hatara sekä epävarma, mutta siitä ei pidä lannistua, päinvastoin, intohimoa ja intoa pitää löytyä ja se pitää pystyä pitää, vaikka epävarmoja aikoja varmasti tämän ammatin parissa tuleekin, yksityisyrittäjän arki pitkine päivine minun terveydelläni varsinkaan, ei aina ole niin herkkua.
Palataan vielä tuohon johdanossa esille ottamaani kysymykseen, miksi enään olen täällä? Oikeestaan, kiitos siitä että psyykkeeni kaiken tämän keskellä on pysynnyt kasassa kuuluu monelle henkilölle, mutta erityisesti yksi ihminen on ollut tukenani matkani varrella, pikkuserkkuni, joka on ollut tukenani, ja toisessa päässä aina valmiina juttelemaan, kuuntelemaan, sekä ennenkaikkea vaihtamaan mielipiteitä sekä kokeumksia, koska hänkin on sairastunnut oireiltaan hieman samantyyppiseen sairauteen. Toinen hyvin korkealla arvotuksessani pitämäni henkilö on kummitätini, hän on vieraillut joka kerta sairaalassa kun olen siellä pidemmän aikaa ollut, hänellä on aina aikaa jutella, mikäli hän vain on kotona kun hänellä käyn. Hän on tukennut minua matkani varrella myös hyvin paljon. Mutta mieli lepää ja uskoa on pitännyt yllä se, että en ollut joutunnut luopumaan tai pysymän poissa pellolta, traktori voi olla hyvin huono paikka, tai hyvä paikka, siellä istuu monesti yksin useita tunteja omien ajatusten kanssa, siellä kerkee miettiä paljon asioita, koska kukaan ei ole niitä ajatuksia sekottamassa.
Myös eräs ihminen jonka olen ''menettännyt'', oli aikoinaan suurena tukena, niin kauan kun hän jaksoi sairauttani, sekä minua, hän joutui kohtamaan pahimmat päivät, ja ne hetket ja ajat jolloin psyyke oli romahtamaisillaan, lopulta hän ei kyennyt siihen, ja minun pyytäessäni välimatkaa, hän teki lopullisen pesäeron, sekä otti lopullisen etäsiyyden minuun, sekä jatkoi elämää minun jälkeeni, kai se sitten on vaan elämää, vaikka pahalta tuntuukin.
Mutta, ennenkaikea, tarina, matka sekä polku joka kasvatti pojasta miehen.
Sairauteni ja matkani takia olen joutunnut luopumaan sekä sopeutumaan monissa asioissa, asioita on pitkä liuta ja lista, mutta mikään ei oikeestaan tule päällimmäisenä mieleen, oikeestaa, suurin asia mihin sairastumiseni on vaikuttannut on ammattini, sairauteni ja jaksamiseni takia jouduin venyyttämään opiskeluitani, ja lopulta luopumaan niistä, koska aika otti loppu, ja näin jälkikäteen ajatellen, myös jaksaminen oli tällöin suhteellisen lopussa. Minusta piti tulla levyseppähitsaaja/koneistaja, mutta, lähdin kulkemaan toista polkua, ja maanviljelyn ohella jota tulen jatkamaan ja ottamaan isältäni sukupolvenvaihdoksessa lähivuosina, mikäli terveys vain sallii. Tämän ohella, tällä hetkellä tulevaisuus näyttää talvisin auraushommilta yksinäisenä aurausurakoitsijana, sekä kesätöiden osalta avoimia kysymyksiä on vielä, joten tulavaisuus on jonkunverran hatara sekä epävarma, mutta siitä ei pidä lannistua, päinvastoin, intohimoa ja intoa pitää löytyä ja se pitää pystyä pitää, vaikka epävarmoja aikoja varmasti tämän ammatin parissa tuleekin, yksityisyrittäjän arki pitkine päivine minun terveydelläni varsinkaan, ei aina ole niin herkkua.
Palataan vielä tuohon johdanossa esille ottamaani kysymykseen, miksi enään olen täällä? Oikeestaan, kiitos siitä että psyykkeeni kaiken tämän keskellä on pysynnyt kasassa kuuluu monelle henkilölle, mutta erityisesti yksi ihminen on ollut tukenani matkani varrella, pikkuserkkuni, joka on ollut tukenani, ja toisessa päässä aina valmiina juttelemaan, kuuntelemaan, sekä ennenkaikkea vaihtamaan mielipiteitä sekä kokeumksia, koska hänkin on sairastunnut oireiltaan hieman samantyyppiseen sairauteen. Toinen hyvin korkealla arvotuksessani pitämäni henkilö on kummitätini, hän on vieraillut joka kerta sairaalassa kun olen siellä pidemmän aikaa ollut, hänellä on aina aikaa jutella, mikäli hän vain on kotona kun hänellä käyn. Hän on tukennut minua matkani varrella myös hyvin paljon. Mutta mieli lepää ja uskoa on pitännyt yllä se, että en ollut joutunnut luopumaan tai pysymän poissa pellolta, traktori voi olla hyvin huono paikka, tai hyvä paikka, siellä istuu monesti yksin useita tunteja omien ajatusten kanssa, siellä kerkee miettiä paljon asioita, koska kukaan ei ole niitä ajatuksia sekottamassa.
Myös eräs ihminen jonka olen ''menettännyt'', oli aikoinaan suurena tukena, niin kauan kun hän jaksoi sairauttani, sekä minua, hän joutui kohtamaan pahimmat päivät, ja ne hetket ja ajat jolloin psyyke oli romahtamaisillaan, lopulta hän ei kyennyt siihen, ja minun pyytäessäni välimatkaa, hän teki lopullisen pesäeron, sekä otti lopullisen etäsiyyden minuun, sekä jatkoi elämää minun jälkeeni, kai se sitten on vaan elämää, vaikka pahalta tuntuukin.
Mutta, ennenkaikea, tarina, matka sekä polku joka kasvatti pojasta miehen.
Tarinani (Osa 2)
Jouluaatonaattona 2009 siskoni tullessa kotiin löysi hän minut makaamasta lattialta, ylös en päässy ja siinä makasin jo jonkunaikaa koska puhelinta ei taskussa ollut, ja tiesin siskon tulevan kohtapuolin kotiin, joten en vaivautunnut alkaa raahautuaan käsilläni paikasta jossa makasin mihinkään. Siskoni toimitti minut jälleen päivystykseen, jossa tällä kertaa oli lääkäri joka lopulta tunnusti tosiasian, konsultoituaan ensin korkeimpiaan ja kokeneempia kolleegoitaan, terveyskeskuspäivystyksessä ja paikallissairaalassa ei asianntuntemus riitännyt tapaukseeni ja kunnon hoidon saamiseen, joten lähetteellä osoitteeksi pistettiin suoraan Meilahden sairaala, Helsinki, päivystävän neurologin luo tutkittavaksi kiireellisenä. Kyseinen lääkäri oli tällöin suhteellisen suuri sankari, koska hän tunnusti asian ja lähetti rohkeasti eteenpäin, ja lopetti tuon paikallissairaalan pelleilyn siihen paikkaan, ja tämän jälkeen olinkin sairauteni tutkimuksia koskien Meilahden sairaalan potilas.
Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.
Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.
Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran. Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.
Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''.
Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.
Luonollisesti, katkera kyseiselle läkärille olen, pieni ja harmiton asia, paskamainen asenne, ratkaisi sen että jouduin kärsimään kivuistani yli vuorokauden lisää, ennenkuin ambulanssin kautta pääsin Meilahteen vastaanottamaan tarvitsemaani hoitoa, joka tosin sekään ei sujunnut ilman ongelmia, tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.
Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.
Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran. Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.
Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''.
Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.
Luonollisesti, katkera kyseiselle läkärille olen, pieni ja harmiton asia, paskamainen asenne, ratkaisi sen että jouduin kärsimään kivuistani yli vuorokauden lisää, ennenkuin ambulanssin kautta pääsin Meilahteen vastaanottamaan tarvitsemaani hoitoa, joka tosin sekään ei sujunnut ilman ongelmia, tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)