Kaatuneiden muistolle

Jokainen meistä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menettännyt joskus jonkun heille tärkeän ja rakkaan. Se on väistämätöntä elämässä, jotkut menettää jo hyvin nuorena heille tärkeän tai tärkeitä ihmisiä, toiset taas menettvät rakkaitaan vasta myöhemällä iällä.

Toki on mielipidekysymys että kumpi loppujenlopuks on parempi, menettää ihmisiä nuorena jolloin ei aina kykene käsittämään menetystä ja ei kohtaa samaa taakkaa jonkun menehtymisestä yhtä raskaasti kuin aikuisiällä, vai menettää aikuisiällä joku rakas ja ymmärtää seuraamukset omista teoista, mutta kantaa täysi taakka asiasta. Itse olen läpikäynyt molemmat tapaukset, aikuisiällä toki olen menettännyt useamman minulle tärkeen ihmisen kuin lapsena/teininä. Kumpi on ollut loppujenlopuksi parempi, sitä en kummiskaan osaa sanoa, asia on niin henkilökohtainen ja vaikea arvioitavaksi.

Olen menettännyt itselleni tärkeän sukulaisen niin teininä, kuin aikuisiälläkin, kumpi niistä on ollut helpompi läpikäydä, sitä en osaa sanoo, teininä sitä ei ymmärtänny tekojensa seurauksia, eikä surrut menetystä yhtä raskaasti, menetystä olen surrut vasta aikuisiällä, sekä jälkeenpäin surrut asioita jotka jäi tekemättä kyseisen henkilön kanssa. Aikuisiällä kokemani tärkeän sukulaisen menetys oli välittömästi raskaampi, mutta sain kunnian ja mahdollisuuden viettää viimeiset viikot yhdessä tämän henkilön kanssa, mitään asiaa katumatta. Ehkä osittain myös sen vuoksi menetyksestä tuli minulle raskaampi, koska vietin viimeiset viikot niin läheisesti hänen rinnallaan, niinikään kuin hamaan loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon asti olin hänen rinnalla, ja todistamassa hänen viimeistä hengenvetoaan, sekä niinikään kannoin hänet ikuiseen lepoon.

Olen pohtinnut paljon onko tämä oikea vai väärä tapa luopua läheisestään, viettää viimeset hetket hänen rinnallaan, vai vastaanottaa suruuutinen kauempaa omalta kotisohvalaan esimerkiksi. Molemmissa on omat puolensa, kauempaa vastaanotettua ihmisestä jää kauniimpi muisto mieleen, sekä omalla tavallaan ehkä surutyö on kevyempää. Mutta omalla tavallaan, myöhemmin nouseee kovaan arvoon se että kun on mahdollisuus, on viettännyt ihmisen rinnalla hänen viimeiset hetkensä, vuoden surutyön jälkeen, tämäkin asia lohduttaa jollain asteikolla, rakas läheinen sai olla omaisten ympäröimänä viimeiseen hetkeen asti, eikä ketään jääny kaduttamaan ettei ollu paikalla, koska lähisuku oli paikalla.

Edelläkuvaamani tapaukset ovat kummisetäni sekä mofani (äitini isä), heistä kummistäni menehtyi vuonna 2007, mofa siirtyi ikuisuuteen hieman yli vuosi sitten. Veljekset viettävät loppuelämänsä 10 metrin etäisyydellä toisistaan. Kävin tervehtimässä veljeksiä maantaina, edellisestä kerrasta on kulunnut liian kauan, joskus elämää rajottaa harmittavasti ajokortittomuus, eikä aina voi tehä niitä asioita mitä haluaisi, näitä asioita haluan parantaa kun joskus kortin itelleni saan, ja käydä tervehtimässä veljeksiä useammin.

Olen myös menettännyt ystäviä, nuoresta iästä huolimatta, erään heistä olen aiemmin maininutkin, kukaan heistä ei toki ollut lapsuudenystävä, enkä toivo joutuvani kohtamaan sitä menetystä vielä pitkään aikaan, eikä kenenkään muun menetystä.

Kaatuneiden muistolle, heille jotka ovat lopettaneet taistelunsa, siirtyneet muille maille, heille jotka opettivat meille kaiken tarvittavan elämässä pärjäämiseen, heille joita kaipaamme ja heidään muistoa kunnoitamme. Heille jotka lähtivät liian aikaisin. Kummisetäni, isoisäni, ystävieni muistoille, sekä kaikkien kaatuneiden muistolle.

In memorian of my godfather, to my two friends who supported me in my battle, but lost their own battle, in the memorian of my granpa who taught me ho to survive in life, in memorian of those who lost their battle and has moved on to eternity.

Artikkeli ystäväni muistolle

Törmäsin n. puoltuntia takaperin erään suomalaisen median nettisivuja lukiessani, ajatuksella ''luen päivän uutiset ja lähen sitt nukkumaan'' johonkin johon en ollut ollenkaan varautunnut törmääväni alkuunkaan, otsikon perusteella oli jo pahat aavistukset itsellä että voisiko se olla, ja niinhän se olikin, artikkeli joka kosketti arkaa asiaa, ja artikkelin lukiessani ymmärsin heti kyseessä olevan se mitä otsikon perusteella pelkäsinkin. Kyseessä oli artikkeli joka repi vanhoja muistoja ja haavoja auki.

Tästä aiheesta en juuri kellekkään ole koskaan aiemmin puhunnut, joten tämä on ensimmäinen kerta kun käsittelen tätä aihetta näin julkisesti ja laajasti oman pääni ulkopuolelle. Elettiin alkuvuotta 2010, itselläni takana oli joulun ja uudenvuoden aikaiset rankat sairaalakäynnit johon sisältyi komplikaatioita sun muita asioita. Vuosi vaihtui ja eräänä päivänä minut tavoitti häkellykseni sosiaalisen median voima ja mahti, tieto ystäväni poismenosta. Aluksi mykistyin ja en voinut uskoa että kyse olisi oikeesti siitä, luulin sen vaan olevan jotain huonoa pilaa. Pikkuhiljaa muistokirjoitukset lisääntyivät, ja lopulta, kysyin toiselta ystävältäni että mikä tää juttu nyt oikeen on, mitä meijän ilopillerille on tapahtunnu oikeen, liikaa kysymyksiä oli kaiken ympärillä.

Ystäväni oli lähes yhtä tyhjän päällä kuin minä siinä vaiheessa, parin tunnin kuluttua tuli uusi viesti, ''Mä oon pahoillani että mä joudun sulle kertoo tän, mutt mä tiiän nyt mitä on tapahtunnu, T on riistänny itteltänsä hengen.''. Mykistyin, hiljenin, epäusko valtasi minut, en voinut uskoa että kaikista ihmisistä, juuri hän riistäisi itsetänsä hengen, ihminen joka oli aina yhtä hyvällä tuulella, aina hymyili, aina auttoi muita, monta kertaa minuakin hän tuki vaikeina aikoinani. Yhtääkkiä tuo ilopilleri oli poissa, ja kukaan ei tiennyt miksi, ja mitä oli tapahtunnut. Vielä kaksi päivää ennen tätä kaikkea juttelin hänen kanssaan ja kerroin sairaalareissuistani, ja hän valoi uskoa muhun, taistelutahtoa, ja vakuutti että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei sanakaan siitä että hän on itse huonossa jamassa, ei minkäänlaista merkkiä mistään pahoinvoinnista.

Kaikki nämä muistot repiytyi auki artikkelin myötä, artikkeli joka pohjautuu eräässä tv-ohjelmassa tehtyyn haastatteluun. Kaikki tämä repi auki vanhat muistot ja haavat sekunneissa, ja artikkelin lukeminen oli vaikeeta. Artikkeli ja haastattelu jota henkilökohtaisesti en ymmärrä, se toki käsittää laajempaa asiaa kuin vain ja ainoastaan ystäväni kuolemaa, mutta ystäväni on mainittu artikkelissa ja ohjelmassa nimeltään, joka on omasta mielestäni väärin tehty. Miksi kenenkään piti tulla ulos omalla nimellään ja antaa julkisuuteen kuolleen ihmisen oma nimi jonka perusteella hän on liitettävissä artikkelin pohjalta oman nimensä käytön vuoksi tapaukseen. Miksi? Miksi kukaan on tuonut asiaa julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan, mitä sillä kukaan voittaa? En henkilökohtaisesti ymmärrä kenenkään motiiveja tähän.

Toki, aihe on tabu ja siitä pitää puhua ja keskutella, nuorten itse-murhista, aihetta nosti pöydälle lahjakkaasti aiemmin tänä vuonna pikkuhiljaa kirjailija Minttu Vettenterä kirjateoksellaan ''Jonakin päivänä kaduttaa'', julkisuudessa kaikki tämä tunnetaan paremmin tapaus Enkeli Elisana. Nuorten pahoinvointi ja itsemurhat ovat suomessa iso ongelma ja sihen kaivataan ratkaisuja, nuorten pahoinvointi on huomattavaa, eikä apua aina ole saatavissa niissä tapauksissa jossa nuori päätyy hakemaan apua itselleen ennenkuin on liian myöhästä. Ja valitettavasti joskus on liian myöhäistä, kuten lukuisat tapaukset osoittavat, valitettavasti.

Lepää rauhassa ystäväni, sulla on hyvä olla sielä missä olet, pääsit kaikesta pahasta eroon, in memorian, lepää rauhassa ilopilleri blondimme T♥

Blogikirjoitus on omistettu ystävälleni joka on levännyt kivuitta 2½ vuoden ajan, blogikirjoitus on hänen muistolleen sekä hänen jättämänsä perinnön ja arvojen kunnoitukselle. Toivon että mahdolliset kommentoijat ottavat huomioon asian arkaluontoisuuden ja kommentit pidetään asiallisella tasolla.