Tarinani (Osa 5)

Viime tarinanosaosta alkaakin kohta olla kuukausi, joten aika jatkaa blogin keskiössä olevaa tarinaa yleisten mietteiden sijasta. Tässä kirjoituksessa palataan ajassa takaisin hieman, erilliseen tarinanosaan, liittyy myös sairaalareissuun ja tutkimuksiin, mutta ei itse sairauteeni.


Helmikuussa 2010 selviteltiin myös sitä miksi virtsasin verta aina sillontällöin, joka ilmeni vahingossa normaalien testien kautta, joten mistän suuresta määrästä ei ollut kyse koska silmällä asiaa ei nähnyt, mutta lääkärit päättivät kumminkin tutkia asian kaiken varalta. 

Helmikuuksi 2010 tuli päiväkirraan(piväkirurgia) aika endeskopiaan(virtsatien tähystykseen) jossa kuten sanottua tutkittiin miksi kusen verta, toimenpide tehtiin oman valintani mukaan pelkissä rauhottavissa, olisin myös saanut lyhyeen nukutuksen, mutta päätin olla toimenpiteessä hereillä koska en nähnyt mitän älyä joutua nukutetuksi. Toisin kävi, joku kämmäs hiukan ja lopulta mulle annettiin niin paljon rauhottavia että tipuin niistä. Toimenpiteestä muistan vaan hoitajan sanat ''sulla saattaa tulla tästä vähän sekava olo'' ja seuraava muistikuva on siitä ku oon leikkaussalin ulkopuolella käytävällä ja hoitaja kyselee vointiani, vastaukseni oli sekavassa tilassani vaan ''teill on oikeesti ongelmia täällä, voi vittu et teijät ikkunat vetää'' hoitajat hoksasivat siitä vastauksesta ja tärinästäni ettei nyt kaikki oo kunnossa, liian suuri määrä rauhottavia aiheutti mulle hypotermian, seuravan kerran heräsin sängystä tarkkailusta lämpöpeiton sisältä jossa oli mukavat 60 astetta parhaimillaan. Hoitajat oli nukuttannu mutt ja pistäneet hypotermian takia mutt lämpöpeittoon.

Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.


Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.


Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20 polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai havlauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). VVierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä 'kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiroas omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.

Tarinani (Osa 4)

Tammikuun('10) loppupuolella, opiskelijakaveriini löysi mutt yks ilta kämpän lattialta, tai oikeestaan huoneittemme käytäviältä johon olin lysähtännyt noustessani sohvalta ylös. Kyseinen ihminen haki valvojamme joka hälyytti ambulanssin.


Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.


Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.


Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?

Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.


Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.

Pojasta kasvoi mies...

...mutta sisäinen pikkupoika ei katoa koskaan

Oikeestaan, tuo loppuvuosi 2009 ja erityten tuo joulun ja uudenvuoden tapahtumat muutti minua ihmisenä suhteellisen paljon, oikeestaan, ne päivät ja viikot ovat olleet varmaankin yksi suurimista asioista jotka on muuttannu muo ihmisenä, sekä luonu sen ihmisen mitä tänäpäivänä olen.

Kyseisten kipujen sekä toimenpiteiden läpikäyminen oli sekä henkisesti että myös fyysisesti suhteellisen rankkaa, ei ku ne oli käynnissä, tai sinäänsä, tottakai fyysinen rasitus oli tällöin korkeimillaan, mutta psyykkinen rasitus tuli vasta jonkun ajan kuluttua, ku oikeesti pysähty miettimään mitä oli juuri tullu koettua ja käytyä läpi. Niin kipua, uupumusta, epätoivoa, mutta lopulta vaikeuksien kautta selvittiin pikkuhiljaa kaikista kivuista sekä vastoinkäymisistä huolimatta voittajaksi, sekä parempaa huomista kohti tuon tapauksen jälkeen, vaikka yleisellä tasolla, siitä ajasta asiat ovat vain monimutkistuneet ja vaikeutuneet. Polku elämässä on sen jälkeen vaikeutunnut, ollut kivinen sekä karikkoinen, monia asioita olen kokennut tuonkin aikajanan jälkeen, jotka ilmenevät tarinassani myöhemmin, mutta loppuvosi 2009 oli kaikista asioista merkittävin.

Nuo kivut ja läpikäydyt asiat kasvattivat henkisesti pojasta miehen, nimittäin moisten asioiden läpikäyminen, niin omassa päässä, kuin kaikki asiat jotka tapahtuivat, niistä ei selvii niin vaan, ilman että tajuaa pysähtyä, sekä käydä itse läpi tapahtumat, ja miettiä asiat läpi, sekä myöntää kaikki asiat mitä kävi, sekä ummentaa niistä kaikki positiivinen irti, niinkuin myös negatiivinen, jotta niistä oppi, sekä ennenkaikkea pystyy ammentamaan elämänkokemukseensa.

Oikeestaan näen asian niin, että ilman tuota joulua ja uuttavuotta 2009, kokonaismatkani olisi ollut vaikeempi, koska asiat jotka tapahtuivat tuon jälkeen olivat tuohon verrattuna kevyitä, mutta ilman tuota, ne olisi saattannu olla aika raskaita sekä vaikeita, mutta aina lopulinen ajatus tuon jälkeen oli ''oon selvinny pahemmastaki, miks en mä selviäis tästä?.


Myös tuon jälkeen tajusin kokemuksia läpikäydessäni, että tämä ei taidakkaan olla mikään pikkujuttu, ja tämä sairaus ja kaikki siihe liittyvä saattaa olla mukana elämässäni loppuelämäni, tavalla tai toisella, oikeestaan, näen niin että kaikki tämä valmisti minut tulevaan, olin tuon tapauksen jälkeen jo läpikäynyt paljon asioita ja mietteitä itekseni, joten olin henkisesti lujittunnut ja valmis tulevaan, mitä se siinä vaiheessa tarkoittikaan, olin kaiken tapahtuneen jälkeen valmiimpi ottamaan kaiken vastaan.

Oikeestaan, tätä tekstiä aloittaessani oli mielessäni paljon asioita ja näkökantoja joita kertoa ja kirjottaa, mutta kuten usein, pää on tyhjä, joten palataan asian mietiskelyyn jälleen joskus uudemman kerran.

Tarinani (Osa 3)

Siitä alkoi sitten 60km matka Meilahden sairaalaan, jonka aikana opin että talvisin suomen tiet eivät ole todellakaan tasasia, jokasen kuopan ja epätasasuuden tunsi helvetinmoisena kipuna sekä päässä että ja selässä, kaiken lisäksi oli aivan sairas lumipyry, joten kyyti ei ollut kaikista tasaisin tai nautinnollisin kaikista. Päästiin sairaalaan ja mutt otettiin päivystykseen, päivystävä neurologi tutki ja sano että ainut vaihtoehto on pistää kofeiinitiputus, tai oikeestaan, enemmänki tutkiminen nyt oli muodollisuus, hoitokeinohan ja diagnoosihan oli jo suht valmis, jaku hoitokeinoja on oikeestaan vaan kaks joista yhtä kokeillaan aina aluksi, ni ei ollu kyseisellä neurolla hirveen suuria vaikeuksia asia suhteen. 


Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.


14 kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.


Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.

Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.


Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan, mutta, en mene niihin, jottei tästä kirjoituksesta tule liian pitkää, ehkä palaan erillisessä kirjoituksessa asiaan, ehkä en.


Seuraavarssa osassa tarinaani vaihdammekin sitten jo hetkeksi sairaalaa, täysiin uuteen sairaalaan tähän mennessä.

Tarinani (Osa 2)

Jouluaatonaattona 2009 siskoni tullessa kotiin löysi hän minut makaamasta lattialta, ylös en päässy ja siinä makasin jo jonkunaikaa koska puhelinta ei taskussa ollut, ja tiesin siskon tulevan kohtapuolin kotiin, joten en vaivautunnut alkaa raahautuaan käsilläni paikasta jossa makasin mihinkään. Siskoni toimitti minut jälleen päivystykseen, jossa tällä kertaa oli lääkäri joka lopulta tunnusti tosiasian, konsultoituaan ensin korkeimpiaan ja kokeneempia kolleegoitaan, terveyskeskuspäivystyksessä ja paikallissairaalassa ei asianntuntemus riitännyt tapaukseeni ja kunnon hoidon saamiseen, joten lähetteellä osoitteeksi pistettiin suoraan Meilahden sairaala, Helsinki, päivystävän neurologin luo tutkittavaksi kiireellisenä. Kyseinen lääkäri oli tällöin suhteellisen suuri sankari, koska hän tunnusti asian ja lähetti rohkeasti eteenpäin, ja lopetti tuon paikallissairaalan pelleilyn siihen paikkaan, ja tämän jälkeen olinkin sairauteni tutkimuksia koskien Meilahden sairaalan potilas.

Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.


Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.

Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran.  Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.


Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään  paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''. 


Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.


Luonollisesti, katkera kyseiselle läkärille olen, pieni ja harmiton asia, paskamainen asenne, ratkaisi sen että jouduin kärsimään kivuistani yli vuorokauden lisää, ennenkuin ambulanssin kautta pääsin Meilahteen vastaanottamaan tarvitsemaani hoitoa, joka tosin sekään ei sujunnut ilman ongelmia, tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Tarinani (osa 1)

Lyhykäisyydessä viimeiseen reiluun 2 vuoteen on sisältynyt laskujeni mukaan 5 eri sairaalaa, 9 eri ambulanssia, ja lukuisia satoja terveydenhoitohenkilökunnan työntekijöitä.

Elokuussa 2009 aloin tuntea että kaikki ei ole ok, kärsin huonosta olosta, sekä käsittämättömistä päänsäryistä sekä huimauksesta, mutta, itsepäinen ja periksiantamaton jääräpää kun on, hakeuduin vasta lokakuussa lääkärin pakeille, tarkemipi päivämäärä oli tarkalleen 10.12.2009, 2 päivää ennen 18 vuotissyntymäpäiviä. Lääkäri ei aluks huolestunnut hirveesti, mutta mitatessaan pulssin, joka istuessaan normaalisti mulla on 60-80 välissä, ollessaan 145 lähti tutkimusket käyntiin, sydän tarkistettiin, sekä otettiin kasa verikokeita. Joten täysi-ikäisyys lähti minun osaltani hieman erilailla muista poiketen käyntiin, sairaalakäyntejä, verikokeita, sekä muuta asiaankuuluvaa, ei ehkä täydellisin tapa aloittaa täysi-ikäisyys?

Pari päivää tuosta ja tuli ilta jolloin olo meni niin heikoks että olin ajoittain tajunnan rajamailla, sukulainen heitti päivystykseen jossa vietin seuraavan vuorokauden tarkkailussa ja piuhoissa kiinni, siitä taas olo koheni niin että pääs kotiin ja paperit lähetettiin eteenpäin ja pyydettiin tarkempia tutkimuksia, niitä ei kumminkaan koskaan saatu pyynnöistä huolimatta.

Siitä pari päivää ja töissä menin niin huonoon kuntoon että työkaveri pakotti lähtemään sairaalaan, jossa oltiin taas joku aika ja siellä oltiin taas monitoroinissa, tämä toistu pari kertaa. 4 kerralla muistaakseni pakeilleni tuli sitten sairaalan ylilääkäri, tapaukseni oli herättännyt sen verta laajemman huomion, että ylilääkäri tuli tutkimaan, ylilääkäri puhui epäillystä että aiheuttaja oireilleni saattaa olla ylimääränen asia päässä, joten joudun pää magneettikuvauksiin. Kuvauksista ei lopulta löytynnnyt mitään hälyyttävää, ja sen jälkeen kunto parani taas. Jokaisella kerralla lähetettiin paperit eteenpäin tarkempiin neuroloogisiin tutkimuksiin, mutta koskaan ne ei tuoneet mitään tuloksia, myöhemmin sain tietää että lyhyeen ajan sisällä 2 kertaa lähetetyt paperit kuuluisi neurologien tutkia, ja minulta lähetettiin 4 vai 5 eri kertaa paperit.

Marraskuun puolessavälissä tapahtui siihen mennessä radikaalein asia, sukulaiseni muistotilausuudessa piti lähteä hakemaan kahvia, mutta en päässyt enään pöydästä ylös, jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet, mutt kannettiin siitä makaamaan, ja ambulanssin tullessa olin siinä tilassa että en täysin tienny mikä päivä on ja missä olen, siitä sitten lanssilla sairaalaan josta päivystyksen kautta päädyin viikoksi osastolle, sairaalaan tullessa olin jo hieman paremmin tämän maailman puolella, lopulta keskuteltuani vastuussa olleen lääkärin kanssa päätimme yhdessä että osasto on mulle se paras osote, varsinkin kun ei neuroloogi halunnut tutkia muo, ja osastolle päädyttyäni, neurologiset tarkemmat tutkimukset oli pakko käynnistää neurologin toimesta kun osastopotilaana olin. Mutta tyylikkäin vaatetus kaikista sairaalakerroista oli tällöin, päivystyssessäkin hoitajat kehuivat että tyylikkäin potilas koko vuoron aikana, vaatetuksena oli tietenkin puku päällä ja ykkösissä mentiin lanssilla sairaalaan.

Osastolla ollessani tehtiin erillaisia kokeita, ja sain diagnoosin ongelmilleni, häiriö tasapainoelimessä, myöhemmin kävi ilmi että tämä diagnoosi oli virheellinen. Diagnoosi kumottiin myöhemmin toisen lääkärin toimesta virheellisenä diagnoosina, olin itsekkin suhteellisen skeptinen diagnoosiin, koska se ei koskaan selittänny kaikkia oireita, ainoastaan huimaukseni, päänsärkyjä, huonoa oloa ja jalkojen katamattomuutta ei kysenen diangoosi koskaan selittännyt.


Ongelmmat kyseisen neuroloogin kohdalla ja hänen haluttomuudessaan tutkia minua tarkemmin, johtuivat enemmän tai vähemmän siitä että koska olen niin nuori, niin eihän sen ikäsellä voi mitään vikaa olla terveydessä, eihän?


Sairauteni ja tarinani sai radikaalin jatkon joulukuussa 2009, tähän palaan myöhemmässä vaiheessa ja seuraavassa kirjoituksessani, joka ilmestyy varmasti lähipäivinä.