Sairauteni ja matkani takia olen joutunnut luopumaan sekä sopeutumaan monissa asioissa, asioita on pitkä liuta ja lista, mutta mikään ei oikeestaan tule päällimmäisenä mieleen, oikeestaa, suurin asia mihin sairastumiseni on vaikuttannut on ammattini, sairauteni ja jaksamiseni takia jouduin venyyttämään opiskeluitani, ja lopulta luopumaan niistä, koska aika otti loppu, ja näin jälkikäteen ajatellen, myös jaksaminen oli tällöin suhteellisen lopussa. Minusta piti tulla levyseppähitsaaja/koneistaja, mutta, lähdin kulkemaan toista polkua, ja maanviljelyn ohella jota tulen jatkamaan ja ottamaan isältäni sukupolvenvaihdoksessa lähivuosina, mikäli terveys vain sallii. Tämän ohella, tällä hetkellä tulevaisuus näyttää talvisin auraushommilta yksinäisenä aurausurakoitsijana, sekä kesätöiden osalta avoimia kysymyksiä on vielä, joten tulavaisuus on jonkunverran hatara sekä epävarma, mutta siitä ei pidä lannistua, päinvastoin, intohimoa ja intoa pitää löytyä ja se pitää pystyä pitää, vaikka epävarmoja aikoja varmasti tämän ammatin parissa tuleekin, yksityisyrittäjän arki pitkine päivine minun terveydelläni varsinkaan, ei aina ole niin herkkua.
Palataan vielä tuohon johdanossa esille ottamaani kysymykseen, miksi enään olen täällä? Oikeestaan, kiitos siitä että psyykkeeni kaiken tämän keskellä on pysynnyt kasassa kuuluu monelle henkilölle, mutta erityisesti yksi ihminen on ollut tukenani matkani varrella, pikkuserkkuni, joka on ollut tukenani, ja toisessa päässä aina valmiina juttelemaan, kuuntelemaan, sekä ennenkaikkea vaihtamaan mielipiteitä sekä kokeumksia, koska hänkin on sairastunnut oireiltaan hieman samantyyppiseen sairauteen. Toinen hyvin korkealla arvotuksessani pitämäni henkilö on kummitätini, hän on vieraillut joka kerta sairaalassa kun olen siellä pidemmän aikaa ollut, hänellä on aina aikaa jutella, mikäli hän vain on kotona kun hänellä käyn. Hän on tukennut minua matkani varrella myös hyvin paljon. Mutta mieli lepää ja uskoa on pitännyt yllä se, että en ollut joutunnut luopumaan tai pysymän poissa pellolta, traktori voi olla hyvin huono paikka, tai hyvä paikka, siellä istuu monesti yksin useita tunteja omien ajatusten kanssa, siellä kerkee miettiä paljon asioita, koska kukaan ei ole niitä ajatuksia sekottamassa.
Myös eräs ihminen jonka olen ''menettännyt'', oli aikoinaan suurena tukena, niin kauan kun hän jaksoi sairauttani, sekä minua, hän joutui kohtamaan pahimmat päivät, ja ne hetket ja ajat jolloin psyyke oli romahtamaisillaan, lopulta hän ei kyennyt siihen, ja minun pyytäessäni välimatkaa, hän teki lopullisen pesäeron, sekä otti lopullisen etäsiyyden minuun, sekä jatkoi elämää minun jälkeeni, kai se sitten on vaan elämää, vaikka pahalta tuntuukin.
Mutta, ennenkaikea, tarina, matka sekä polku joka kasvatti pojasta miehen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti