Rauhaton sielu

Joskus tulee hankalia päiviä, iltoja öitä sekä niinikään aikajaksoja, niitä tupsahtelee tasasin väliajoin epäsäännöllisen säännöllisesti, jolloin tekee vain mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttamaan taistelu, antaa vaan kaikelle periks ja luovuttaa kun pää on hajaomaisillaan kaikkiin asioihin, niin tulevaisuuden avoimuuten sekä asioiden paikallapyörimiseen ja elämän jatkumattomuuteen joista olen eräässä blogimerkinässä aiemmin jo kirjotellut ja maininnut.

Viime aikoina näitä iltoja ja öitä on ollut suhteellisen usein, etenkin öitä, jolloin kaikki rauhottuu ja hiljenee, ja käytänössä istuu vaan itsekseen omien ajatusten kanssa vailla mitään (järkevää) tekemistä. Takana on ehkä rankin ja vaikein yö tällä hetkellä, syytä en oikeestaan tiiä, osasyy ehkä on että tällä hetkellä ei ole vain ajatukset päässä ja hajoamiset pääkopan kanssa, vaan niinikään jalkoijen toimimattomuus on tällä hetkellä suhteellisen huomattavaa ja merkittävää ja laahustaminen on tällä hetkellä kuvioissa kun jaloista puuttuu sekä tuntemus että voima tällä hetkellä. Mutta sitä tää elämä on mun osalta, jalkojen toimimattomuutta ja miettimistä millon ollaan jossain naama turvallaan makaamassa avuttomana keskellä yötä kun kukaan ei huomaa eikä tiiä että makaan jossain ilman kävelykykyä. Tällä hetkellä olotila on ehkä vahvin tähän mennessä tänä kesänä siitä että tekis vaa mieli tosiaan luovuttaa taistelu, antaa periks ja lopettaa taistelu tähän paikkaan ja alistua lopullisesti.

Ehkä omalla tavallaan tämän kesän vaikeuteen ja viimeaikaisiin vaikeuksiin on omalta osaltaan liittynnyt työttömyys sekä tekemisen puute, sekä motivaatio tekemiseen vaikka sitä löytyisi loputtomasti jos vaan jaksais tehä. Tähän mennessä olen joka kesän sairastumiseni aikana viettännyt jossain töissä, vaan tänä kesänä en mihinkään päässyt töihin, joten kotona olen ollut orjana ainoostaan. Mutta vaikka tekemistä löytyisi aina ei riitä motivaatio, tai fyysinen kunto tehdä jotain. Ja omalla tavallaan myös koska tekeminen on epäsäännöllistä, ei siihen muodostu minkäänlaista rutiinia jonka mukaan elää ja johon kroppa pääsisi tottumaan ja elämään elämää. Ja pankkitlin ja lampakon saldo ei kasva millään tavalla, päinvastoin.

Omalla tavallaan taidan olla pohjimiltaan ja perimmiltään ihminen joka ei osaa pysyä paikallaan, joka kaipais jotain tekemistä, jotain päämäärää elämäks, ees hetkeks, jotain mihin pyrkiä, jotain mitä ottaa maaliks. Pitkästä aikaa elämä on näin pirstautunutta, ettei tällä hetkellä ole mitään päämäärää tai tavotetta esittää ees kuukaudeks eteenpäin mihin pyrkiä. Joten pää hajoo ku tottunnu tekemään ja liikkumaan, työskentelemään, touhuumaan, omalta osaltaan myös tämänvuotinen erittäin epäsäännölinen puintikaus on omiaan sekottamaan asioita, verrattuna viime syksyihin tänä syksynä puintihommien alotus on venynnyt, sekä kesto tulee myös venymään erittäin pitkäksi sateisen syksyn takia.

Vie mutt kotiin(mihin elämä miehen vie)

Blogin hiljaiselo ja kirjoittajan tauko rikkoutuu ja pirstoutuu hetkeksi puhtaasti unettomuuden vuoksi, unta todellakin kaivattaisiin, koska aamulla kello 9 herätys tällä maajussilla on pellolle puimaan ohraa pois sekä kuljettamaan sitä pellollta, mutta aina eivät mene tasa unen lahjat, isäukko kuorsaa tuolla täyttä häkää kun taas minä käynnistin koneen hetki sitten.

Unettomuus johtuu puhtaasti elämänmietinnöistä, jälleen kerran, näitä oitä on kohdallani aina välillä, ajatukset ja mietinnät päässä pyörivät täyttä häkää, ja unta ei tuu vaikka miten yrittää, ärsyttävä tilanne. Myös kummasti nämä yöt aina osuvat sillonkun aamulla olisi aikanen tai suht aikanen herätys tai menoa, koskaan ei nämä yöt ajotu sillon ku aamulla voi vapaasti nukkua vaikka päivään asti ja nousta kello 3 ylös.

Omalla tavallaan tuntuu että elämä rullaa paikallaan, ei ole vakinaista työtä, eikä määräaikaista tai pätkittäistä työtä maatilatoimintamme ulkopuolella (maatilatoimintamme ei työllistä ees yhtäkään ihmistä täyspäiväsesti, koska kyse on pienitilallismaaviljelystä), olen jo 1½ vuotta niinsanotusti rullannut paikallaan, aina löytyy jotain pientä tekemistä kotona, mutta pankkitili ei sillä liho, ja elämä rulla paikallaan kun samat kuviot elämässä kokoaika käynnissä. Poikkeuksena toki viime talvi jolloin aurausurakointi työllisti, mutta mitään pitkä-aikaista tulonlähdettä ja työtä siitä ei kehkeydy, tulevan talven osalta pohdin vielä että jatkanko hommia vai ei, koska tulevaksi talveksi asiakaskuta supistuu niin pieneksi että rajamailla on että kanattaako vehkeitä käynnistää tulevaksi talveksi.

Kuten olen aiemmin maininnut, en koskaan valmistunnut ammattikoulusta, joten olen ilman ammattia, paperilla siis. Niinikään suuri vaikutus työttömyyteeni on kortittomuuteni, kova ja karski fakta on että ilman ajokorttia ei haja-asutusseudulla pärjää, koska etäisyydet on pitkät ja työtä ei juuri tästä pienestä kylästä hirveesti löydy.

Omalla tavallaan tekisi mieli pakata kamat, ja lähteä täältä kotiseudulta pois, ei naapurikuntaan, vaan johonkin pidemälle, vaan ottaa etäisyyttä kaikkeen kotikonnuilta jokski aikaa, kunnes olisi aika palaa kotiin ottamaan maanviljelytoiminta sukupolvenvaihdoksessa yli isältäni. Mutta, tämä asia sisältää niin paljon monimutkaisuuksia. On hanakala vaan lähteä johonkin X paikkaan täysin randomisti, varsinkin kun ei minulla ammattia ole eikä ajokorttiakaan jolloin työllistyminen missä vaan on paljon helpompaa. Tällä hetkellä ehkä pientä astetta vakavempaa mietettä aiheen tiimoilta on, mutta kyseinen viritys sisältää vielä niin paljon usvassa olevia asioita ja epävarmuutta, että aika olematon kyseinen tilanne vielä tässä vaiheessa on. Mutta mukavaa olisi päästä kotikonuilta pois ja jättää kaikki taakseen ees vuodeks, paeta kaikkia vaikeuksia, saada uus ja puhdas alkupiste elämälle, yksinkertaisesti vaan päästä nollaamaan ja ottamaan etäisyyttä kaikkeen.

Elämä ei aina ole yksinkertaista ja helppoa.

Blogi piipahtaa tauolle

Blogi lähtee allekirjoittaneen bloggaajan työelämäkiireiden takia lyhytkestoiselle tauolle joka johtuu puhtaasti siitä että huomenna kello 8.30 herätyksellä lähtee oman tilamme syyspuinnit käyntiin rukiin puinnilla josta jatkamme ohran puintiin pikkuhiljaa, jonka jälkeen vuorossa ovat niinikään vehnän kuin soijapapujen puinti, puintikaus päätetään perunoiden ylösnostolla talkooporukalla.

Haluan tähän kohtaan kiittä kaikkia lukijoita, niin heitä jotka ovat jääneet blogia seuraamaan aktiivisesti, kuin niinikään heitä jotka blogissa ovat piipahtaneet, te pidätte tämän blogin hengissä ja jatkatte tarinani kulkua.

Seuraa tarinaa

Tarinani seuraajaksi/lukijaksi voi liittyä oikealla puolella tästä tekstistä olevasta palstasta kolmella eri tavalla lueteltuna ylhäältä ales seuraavassa järjestyksessä:

1) Lukijaksi bloggerissa, voit seurata blogia Blogger-tilisi kautta liittymällä blogin lukijaksi.(Varmin tapa saada tieto reaaliaikaisesti jokaisesta tekstistä)

2)''Olemme Facebookissa'' ruudussa voit tykätä blogin Facebook ryhmästä ja tällä tapaa liittyä ryhmään johon päivitän itse aina kun uusi teksti julkaistaan. (Ryhmässä julkaistaan kriittisimmät ja keskeisimmät päivitykset, jotkin kirjoitukset jätetään julkaisematta siellä, joten kaikkia kirjoituksia ei päivivtetä siellä, useimmat kylläkin.)

3)Seuraa blogilistalla napista voit liittyä lukijaksi www.blogilista.fi sivuston kautta mikäli omistat tilin siellä, lisää blogi suosiksi ja saat palvelun kautta tietoosi aina kuin blogi päivittyy. (Jokainen kirjoitus päivittyy viim. viiveellä automaattisesti palveluun.)

Tarinani (osa7)

Kuten edellisessä tarinanosassani mainitsin tapahtui tarinassani dramaattinen känne Maaliskuussa 2011, ihan tarkkaa päivämäärää en enään muista mutta maalis-huhtikuun vaihteseen tämä kyseinen tarinanpätkä tarinani varrelta sijoittuu.

Kuten mainitsin tarinanosa 6:ssa niin magneettikuvat, niin pää- kuin niinikään selkäytimen magneettikuvaukset uusittiin sekä niinikään otettiin uusi sähkökoe kahden edellisen jatkoksi. Maaliskuussa oli vuorossa lääkärikäynti jonka oletin ja luulin olevan puhdas rutiinikäynti, että tuloksista ei varmaan mitää mullistavaa ole selvinnyt, ja että kuten edelliskesänäkin, tämäkin kesä pidettäisi vapaana tutkimuksista ja asioita tarkasteltaisiin jälleen syksyllä, toisin vaan lopulta kävi.

Astelin Meilahden sairaalaan tosiaankin sillä olettamuksella että kyseessä olisi rutiini käynti lääkärinvastaanotolle, vaan toisin kävi, alkuun kaikki meni normaalien rutiinien mukaan, lääkäri kyseli vointeja ja niin edelleen ja ilmoitettuani havaintoni ja että ongelmat ovat edelleen jaloissa jatkuneet lääkäri tutki normaalit neuroloogiset tutkimukset, jotka tosin ko lääkärikin koki turhiksi, koska ihmisen keho on siitä hauska että kun jotain suoritetaan tarpeeksi monta kertaa, ei ihmisen keho enään reagoi välttämättä ''oikein'', koska se on oppinnut mitä ko testeissa tapahtuu.

Tutkittuaan lääkäri ilmoitti hakevansa korkeamman oppineen paikalle, että häntä mietiyttää yksi asia. Osastoylilääkäri tuli paikalle ja kyseli ja tutki ja teki omia johtopäätöksiään ja hetken kuluttua hän aloitti tähän
mennessä varmaan hämmentävimmän 15 minuuttisen tarinassani.

Aluksi hän kertoi että nuorempi kolleegansa oli hakennut hänet tutkimaan ja varmistamaan hänen havaintonsa siitä että vasemman jalkani hermot eivät reagoineet ärsytykseen oikein (siihen mennessä ärsytyksessä ei koskaan oltu havaittu poikkeavuuksia), sekä hän niinikään ilmoitti asian jonka jo tiesin itsekkin, sen että en kävellyt enään kuin normaali ihminen, kävelyäni voisi kuvailla hieman laahustavaksi ja vaapuvaksi, koska tunto jaloista oli poissa omalla tavallaan. Tuon jälkeen kyseinen lääkäri jatko kysymyksiään ja kyseli yhtä sun toista et mitä tapahtuu ku on ollu tunnot et semmosta ja semmosta tapahtuu, ja kyseli saamistani sairauskohtauksista. Hän niinikään kertoi että kahdesta magneettikuvasta, molemilla kerroilla kun selkärankani oli kuvattu, oli löydetty poikkeava löydös, löydökselle oli myös jokin hieno termi jota en enää kykene muistamaan.

Jossain vaiheessa muistan jo lääkärikäynillä ajatelleen että tästä se palapeli lähtee aukeemaan ja vastauksia alkaa löytymään. Vaan toisin kävi, tuon keskustelun jälkeen osastoylilääkäri piti sitten ''loppupuheensa''. Jossa hän kertoi minulle että hyvät uutiset on etten sairasta mitään vakavaa ja ettei minulla ole mitään vikaa ja että tutkimuksia ei enään jatketa. Kyllä, luitte täysin oikein, hän nimenomaan väitti näin, kerrottuaan ensin että vasemman jalan hermoissani on jotain häikkää, sekä niinikään todettuaan ettei kävelyni ole normaalia, sekä että selkärangan magneettikuvauksista on löydetty poikkeavuuksia. Joten käytänössä, ensin hän kertoo asioista jotka poikkeavaat normaalista, ja tämän jälkeen hän kertoo minun olevan täysin terve.

Meneekö yli logiikan? Niin on mennyt minullakin, kuten kaikilla jotka tämän ovat kuulleet, koskaan en ole vielä tuota sisäistännyt ja ymmärtännyt miten lääkäri voi aluksi luetella asioita jotka on pielessä ja poikkeavat normalista, ja tämän jälkeen ilmoittaa että ihminen on täysin terve. Jälkeenpäin ajateltuna, tuntui kuin osastoylilääkäri oli tehnyt päätöksensä tutkimusten lopettamisesta etukäteen, eikä pystynnyt enään käynnillä myöntämään virhettä ja perumaan aikomustaan ja myöntää että hän oli hätiköinnyt päätöksessään olla tutkimatta enempää.

Epätietoisuus on sairauksista pahin

Omaa kuolemattomuutaan tulee epätietoisuudessa pohdittua monesti. Ihmiskeho ei ole kuolematon, jokainen meistä poistuu jossain kohtaa maanpinnalta, osa aikasemmin, osa myöhemmin, osa luonnollisista syistä, osa onnettomuuksissa, osa sairauden myötä ja osa niinikään surullisesti myös omasta tahdostaan, mutta joakinen meistä kohtaa oman loppunsa jossain vaiheessa, kuolema on väistämätön osa elämää.

Mutta epätietoisuus on kaikista sairauksista pahin, koska epätietoisuutta ei voi lääkitä, epätietoisuutta ei voi todeta, epätietoisuudessa on hankala elää omaa elämäänsä ja tehdä omia päätöksiään koskien elämäänsä, kun ei tiedä mitltä elämä ja tulevaisuus näyttää joskus, kun ei ole mitään tietoa siitä miten sairaus jota sairastat tulee kehittymään sekä vaikuttamaan elämään. Miten sairaus tulee kehittymään kun sille ei löydy nimeä, kun sairaus pysyy kasvottomana taustalla takapiruna.

Epätietoisuus on hankala tilanne kun kyseessä on sairaus, sinulle ei löydy diagnoosia, sinua ei voida auttaa, sinulle ei voida määrätä lääkkeitä, eikä sinulle voida määrätä mitään helpotuksia, koska diagnoosia ei ole olemassa. Sinua ei yksinkertaisesti juuri voida auttaa. Epätietoisuus on sairauksista tämän takia pahin, koska apua ei voi vastaanottaa tai saada, et voi saada helpotuksia, niiniään elämää on hankalempi suunnitella ja lähteä elämään, koska et tiedä millon ne suunnitelmat sairauden vuoksi katkee, koska kellään ei ole harmainta aavistustakaan siitä miten sairaus tulee etenemään ja vaikuttamaan elämään.

Kun elää kauan epätietoisuudessa, ajoittain tuntuu siltä että mikä tahansa diangoosi olisi parempi kuin epätietoisuudessa eläminen, todellakin mikä tahansa diagnoosi, vaikka tämä ei ehkä ole lähimpänä totuutta loppujenlopuksi, koska on monia diagnooseja jotka jättäis mieluiten pois ja kokematta. Eräs lääkäri matkani varrella on kiteyttännyt asian yhteen lauseseen ''Epätietoisuus on pahempi kuin mikään sairaus, koska sitä ei voi lääkitä muutaku epätietoisuuden vuoksi syntyneitä asioita, kuten masennusta.''.

Epätietoisuudessa tulee niinikään otettua omassa päässään esille vino pino mappeja, ajatukset harhailevat mappi A:n ensimmäisestä osasta kohdasta ''Aa'' mappi Ö:ön kohtaan ''Öz'', epätietoisuudessa tulee mieittyä kaikkia diagnooseja joita on väläytelty, sekä muitakin väläyttämätömiä epävirallisia diagnooseja. Lopulta jossain vaiheessa päässä vaan kaikkien ajatusten keskellä lyö tilttiä, ja epätoivo valtaa pään kun asiat tuntuu rullaavan paikallaan, mutta se on ohimenevää, onneksi.

Huikaiseva tarina

Törmäsin yksi ilta huikaisevaan tarinaan johon itsekkin keskellä yötä ''paneuduin''.

Kyseinen tarina kertoo ihmisestä, tytöstä, ennekaikkea taistelijasta joka taisteli itsensä anorexiasta vapaaksi, suosittelen ko blogia lämpimästi, kannattaa oikeesti ottaa aikaa ja paneutua blogiin, ja ottaa se ns ''takaapäin'' elikkä lukea vanhimmasta julkaisusta uusimpaan. Se ottaa aikaa, mutta ainaskin omasta mielestäni se oli kannattavaa.

Linkki blogiin: omilla-rajoilla

Motiivini blogin julkaisuun

Eräs lukija kerran kysyi blogin ulkopuolella että miksi oikeestaan kirjoitan tätä blogia, miksi jaan näin henkilökohtaisia asioita osittain täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Syitä on monia, pääsyyni on ehkä halu jakaa tarina, halu osoittaa niille ihmisille jotka harmittelevat flunssaansa ja kuumetta, yskäänsä, tai kuten erään lukijan tapauksessa, leikkauksesta toipumista, että asiat voivat olla pahemminkin, jos vaan osaa nähdä asiat niin. Näen asiat itsekkin sillä tavalla, vaikka oma tilanteeni on mikä on, niin on ihmisiä joiden tilanne on pahempi kuin minulla, eikä minulla loppujenlopuks niin huonosti pyyhi vaikka vaikeuksia onkin.

Ehkä niin ikään omalla tavallaan tämä blogi toimii omien ajatusten purkukanavana, saa ajatuksia purettua päästä, konkreettisesti eteensä myös asioita miteittäväksi, sekä niinikään konkreettisesiä asioita joista jälkeenpäin muistella, ja jos joskus miettii etti miten joku asia suurinpiiretein meni, voi vastaus tästä blogista löytyä, ehkä sille ei tällä hetkellä tule tarvetta, mutta kun tätä aikaa 10 vuoden päästä muistelee, voi täältä vastausia saada niinikään itelleen kirjoituksien joukosta kun osa asioita jo ajan saatosta saattannut unohtua.

Niinikään, haluan myös kannustaa ihmisiä jakamaan tarinansa, koska monella tapaa se on hyvä asia, kuten sanoin saa ajatuksia päästään pois, sekä niinikään, jotkut tarinat on tehty jaettaviksi omalla tavallaa, kuten sanottua, ehkä joku omassa tilanteessani ei haluaisi tarinaansa jakaa, mutta itse niin olen päättännyt ja haluan tehä.

Eräässä paikassa esitettyyn väitteseen voisin niinikään tässä vastata, en jaa tarinaani sen vuoksi että haluaisin ihmisiltä sääliä, ei, en todellakaan, päinvastoin, sääli on asia mitä nimenomaan juuri en halua vastaanottaa. Sääliä en kaipaa enkä halua, siitä ei ole mitään hyötyä, ei minulle, eikä sille joka sitä yrittää antaa, vaikka tarkoittaisikin vain ja ainoastaan hyvää sillä, sen sijaan mielipiteitä, kysymysiä, palautetta sekä muuta asiaankuuluvaa otan mielelläni vastaan.

Niinikään, ehkä tarinallani haluan myös osottaa että vaikka elämä kääntyy selälälleen, voi siitä selvitä, muiden tuen avulla kuin pohdiskelemalla asioita itse, välillä pysähtymällä miettimään asioita, sekä niin edelleen, asioita voi selvitä, ja vaikka kaikki tuntuisi mahottomalta, niitä parempia päiviä tulee joskus, vaikka siltä ei aina tuntuisi.

Mutta loppujenlopuksi, suurin motiivini on ehkä tosissaan se että haluan kannustaa ihmisiä näkemään asiat eri lailla tarinani myötä ja sen kautta.