Sitaatti

''Mitkään koettelemukset eivät kestä ikuisesti. Näytä muille ettei sinua voi nujertaa-mutta tee se itsesi takia. - Dome Karukoski 

Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään 2

Aika purkaa taas hieman blogin statistiikkajorinoita jotka ei kiinnosta yhtikäs ketään tai mitään, mutta puretaampas ihan huvin vuoks kun yksi maaginen raja on mennyt tänään rikki, nimittäin 5000 kävijän raja on ylittynnyt tänään jossakin vaiheessa, kävijöiden määrän ollessa tällä minuutilla 5009 kävijää.

Aika purkaa edelliseen versioon verrattaessa samaan tapaan tälläkin kertaa keskeisimmät statistiikat, edelliskerrasta verrattuna vilkkainta päivää ei ole vielä rikottu, yhden päivän kävijämäärä on siis edelleen 263 kävijää, lähellekkään ei olla päästy kävijämäärän ollessa tuon jälkeen korkeimillaan noin sadassa yhden päivän aikana.

Bloggerissa blogia seuraavien määrä on tänä aikana (14.maaliskuuta) kohonnut kolmesta seuraajasta huimaan kymmeneen seuraajaan täällä bloggerissa. Yhdenmiehentarinan facebook sivuilla blogia seuraa tällä hetkellä 23 seuraajaaa, tarkkaa tilastollista seurantamäärää sieltä en tiedä, koska facebook antaa ulos vain ja ainoastaan 30 seuraajan jälkeen statistiikkatietoa, joten jäämme odottamaan tuon rajan ylittymistä, jos semmonen päivä eteen vielä joskus tulee. Edelliseen vilkaisuun verrattuna facessa seuraajen määrä on lisääntynnyt 19 ihmisellä ollessa tällöin vain 4 seuraajaa.

Blogipalvelu blogilistassa taas blogi on kerännyt 248 seuraajaa, edelliskerralla tämän luvun ollessa 74, blogin päivityksiä tilaa taas edelliskerran 8 ihmisen sijasta nyt enään 6 ihmistä.

Blogin kommenteissa taas on niinikään pienoista lisäystä, kolmen kommentin (kahdelta eri käyttäjältä) sijaan olen vastaanottannut 7 kommenttia blogiin tähän mennessä kuudelta eri käyttäjltä.

Vaiettu tarina

Kaikilla meillä on tarina kerrottavana, joidenkin tarina vain jää kesken, jotkut jättää tarinansa kertomatta laajemmin, jotkut kerkee kertoa tarinansa ennenkuin on liian myöhäistä. Toiset meistä taas ei sitä kerkee tehä, toisilla meistä taas ei ole kukaan kelle kertoa tarinaansa.Jotkut meistä jakaa tarinaansa pikkuhiljaa, jotkut taas joutuu yllättäen kiirehtimään tarinansa kertomista. Minun tarinani on tässä blogissa, muiden tarinoiden lisäksi, aika jakaa yksi tarina lisää.

Oli juhannus 2011, pieni ydinosa lähisukua kerääntyneenä eräälle suvun jakamalle mökille Hämeessä. Ruokaa syötiin ja saunottiin, kuten juhannusperinteeseen kuuluu tämän pienen sukuydinosan kohdalla, myös hieman juotiin jotta nestehukka ei yllättäisi, yksi teki poikkeuksen, viskin suuri ystävämme joi yhden kulauksen lasistaan ensimmäisenä iltana, ja tämän jälkeen antoi lasinsa sisällön sukulaiselle, viskimiehellemme ei maistunnut tänä vuonna tissuttelu viskin kera, mikä oli outoa ja poikkeuksellista, mutta ei toki ennenäkemätöntä. Hän söi normaalisti, mutta nukkui tavallista enemmän, pienen epäviralliseksi muodostuneen juhannuskokon hän sytytti jossa grillattiin juhannuksen grillimakkarat kuten oli totuttu. Muiden kärsiessä krapulasta, hän ei kärsinyt viinan tuomasta krapulasta, vaan päänsärystä joka oli viskimiehellemme poikkeuksellista. 

Juhannus oli ohi ja viskimiehemme piti suunnata mökiltä viettämään karavaanarielämää ympäri suomen joka oli osa häntä, Volvo sekä takana tullut asuntovaunu oli osa häntä, hänen elämäänsä, hänen identiteettiään. Vaan toisin kävi, hän vieraili juhannuksen päätyttyä lääkärillä hämeessä kipujensa vuoksi ja päivystyslääkäri kertoi pistävänsä lähetteen kotisairaalaan, mutta hän sanoi että matkaan voidaan lähteä. Viskimiehemme päätti että kotiin lähdetään, ja kesälomamatka saa odottaa kunnes omalääkäri on antannut arvionsa. Asuntovaunu jäi mökille ja matka jatkui kesälomamatkan sijasta kotikonnuilla lääkärin pakeille, kesälomamatkalle viskimiehemme ei koskaan päässyt sinä kesänä.

Heinäkuussa nostalgisen viskimiehemme juhannuksen raittiuden syy selvisi, viskimiehemme, armoton ja legendaarinen norttimiehemme oli sairastunnut keuhkosyöpään, joka myöhemmin selvisi levinneen lähes koko kehoon.

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi, tarinassa esiintyvä viskimiehemme on vaarini, joka menehtyi syövän nujertamana 2011. Valtiolla eläkeseen tielaitoksella (nykyinen Destia) palvellut armoton Volvomies sekä karavaanarimme on yksi suurimmista motivaattoreistani jatkamaan omaa taisteluani.

Epäonnisten sattumien kautta minä sain kunnian olla se joka sai kuulla ja kuunella vaarini tarinan, hänen sairaalapetinsä äärellä. Jouduin nimittäin itse heinäkuun lopulla sairaskohtauksen takia sairaalaan ja osastolle, 2 päivää myöhemmin sain puhelinsoiton jota olin odotannukkin, vaariani ollaan tuomassa sairaalaan sisälle osastolle koska hän oli mennyt niin huonoon kuntoon. Olimme sisällä sairaalassa samaan aikaan yhteensä 4 päivää, nämä päivät vietin vaarini pedin vieressä, aluksi itse istuen rullatuolissa, rullatuolistani päästyä otin tuolin ja istuin vaarini pedin vieressä, kuuntelemassa hänen tarinaansa. Kuuntelemassa kun hän muisteli kuluneita vuosia ja elämäänsä. Sain äärettömän suuren kunnian saada olla hänen petinsä vierella kuuntelemassa hänen tarinaansa, ja tarinoita jotka hän halusi vielä jakaa, ennenkuin oli liian myöhästä. Hoitajatkin kertoivat minulle että vaariani mukavempaa potilasta on hankala löytää, pilke silmäkulmassa ja ystävällinen hoitajia kohtaan. Tuttua vaariani, aina auttamassa ihmisiä kun he tarvitsevat apua.

Mieleeni on erityisesti jäänyt vaarini tokaisu jokaiselle hoitajalle joka toi hänelle yskänlääkettä ''Toiksä mulle viskiä?'' Viskiä ei ollut tarjolla, mutta lääkekonjakkia hoitajat sen sijaan toivat Vaarille iltaisin. Olin niinikään ainut ihminen jolle vaari viimeisinä aikoinaan jutteli sairaudestaan, se oli ääretön kunnia minulle, jollain tasolla koska itsekkin olin sairas, vaari kai järkeili että olen ainut ihminen joka ymmärtää hänen tuntojaan ja ajatuksiaan, koska olin itse läpikäynyt niitä. Sain myös kunnian kuulla vaarilta toivomuksen, ''Ku mä jatkan matkaani, on elämän jatkuttava.''. Ja näin olemme tehneet, pikkuhiljaa elämä on jatkunnut, vaikka vaarini, isä sekä aviomies on pysynnyt muistoisamme.

Muistan ikuisesti kun kerroin vaarille että minut kotiutetaan, hänen päänsä painui alas, ja hän sanoi hiljaa syvä ja kaipaava katse silmissään ''Kelle mä nyt juttelen''. Niin tärkeätä oli vaarilleni että olin hänen vierellä kuuntelemassa hänen tarinaansa. 

Pari päivää minun jälkeeni vaarini kotiutettiin niinikään ja hän pääsi viimeistä kertaa käymään vielä rakkaalla mökillään, tämän jälkeen tuntui kun vaarin viimeinen toive olisi täytetty ja hän luovutti, pian tämän jälkeen hänet otettiin taas sisälle osastolle josta parin päivän kuluttua hänestä tuli puhekyvytön ja hän ei enän koskaan toipunnut. 2.9.2011 lähiomaisten ympäröimänä vaarini nukkui pois, ''Sä lupasit ettet koskaan jätä muo, mutt rakas, nyt on sun aika antaa periksi.'' - Mummini sanat vaarini kuolinvuoteellaan, hetkeä ennenkuin hän menehtyi. Vaarini oli uskomaton taistelija, ja hänen muistonsa motivoi minua taistelemaan, eikä antamaan periksi. 24.09.2011 kannoin kirjaimellisesti vaarini hautaan, joka oli minulle äärimmäinen kunnia, saada olla yksi niistä kuudesta jotka kantoi vaarini lepoon.

Uskon jollain tasolla että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, oma polkuni on ollut kivinen sairastumiseni myötä, mutta uskon että näin oli tarkotus, ilman sairauttani, vaarini ei varmaan olisi avautunnut tai kertonnut tarinaansa kellekkään, vaarini pääsi levollisin mielin nukkumaan ikiunta.

Vaarini muistolle, till minnet av mofa, kaivaten lapsenlapsesi.