Tuore sairaskohtaus

Aloitetaan viesti sillä legendaarisella, toki hieman myöhässä, tajusin etten ole toivottannut hyvää joulua lukijoilleni (ymmärrätte kenties myöhemmin miksi näin pääsi käymään). Joten alotakaamme sillä, myöhäiset jouluntoivotukset ja kiitos kaikille jotka ovat lukijoiksi jääneet ja blogia ruvenneet kuluneena vuotena seuraamaan, vuosi päätetään valitettavasti hieman synkissä tunnelmissa, mutta toivotaan että ensi vuosi avautuu paremmissa tunnelmissa, joten toivotaan hyvää ja parempaampaa uuttavuotta 2013 kaikkien osalta.

Viikko sitten keskiviikkoiltana alkoi sairaskierteeni kun päätä ja silmiä rupesi särkemään aivan vietävästi, siitä sitten ryydytettiin tahtia väkisin alespäin kun ei juuri päivänvaloa olotila kestänny, Torstai-Lauantai meni aika pitkälle pelkästään nukkuessa ja ollessa 1-4 tunnin pätkiä hereillä, sen mitä jaksoi ja pystyi pääkivultaan. Sitä luultiin sitten flunssaks josta jostain syystä puuttui kuume, mysteeriksi toki vielä ainaki nuo kivut hieman jäi kun kuume oli pitkänaikaa poissa. Sunnuntaina oli olo jo senverta kohentunnut ja parempi kivuista että lähdin työkeikalle josta mulle soitettiin ja tarjoiltiin/tarjottiin Perjantaina jolloin en vielä antannut täyttä vastausta asian tiimoilta.

Työkeikka vedettiin rutiinilla läpi ja ''asiakkaan''(hyvän ystäväni) kanssa seistiin ja puhuttiin paskaa, hänen perheensä huikkasi että tuu nyt ihmeessä kahville ja menin vielä sisälle kahville, sielä ollessa alkoi pikkuhiljaa olotila jälleen huonontua ja lähdin sieltä ajamaan sitt pois ja vein työkaluston omalle paikalle parkkiinsa. Tässä vaiheessa rupesin olemaan jo aika sekasin, pääsin kotiin ja pian tämän jälkeen oksensin ensimmäisen kerran ja hengitys vaikeutui sekä paikotellen alkoi taju jo olemaan hilkulla. Siitä lähettiin suuntaamaan sairaalaa kohti ja sairaalaan tullessa oli myös jalat ja kädet poissa pelistä, etenkin jalat niin etten päässy enään omin avuin ulos, tässä kohtaa ymmärsin ja tajusin, vuoden tauon jälkeen olin jälleen saanut sairaskohtauksen, hieman erillaisessa muodossa vaan tai vastakkaisesti useampi asia sattui tällä kertaa samanaikaisesti.

Päivystyksessä sai taas kuunnella samaa litaniaa mitä ennenki, ei oikeen tiietä mikä tän aiheuttais, ei hengenvaaralista, toki varmaan inhottavaa ja vittumaista. Poikkeuksena tällä kertaa pitkästä aikaa lääkäri ei yrittännyt pistää kaikkea paniikkihäiriön piikkiin (Ei, en sairasta paniikkihäiriötä mutta kovasti sitäkin joka kerta aina yritetty tarjota). Sen sijaan lääkäri konsultoi ensin ylempäänsä sairaalan sisällä ja tältä saatuaan luvan jatkokonsultoi Meilahden Sairaalan päivystävää neurologia, joka oli sitä mieltä että päivystystarvetta ei ole tutkia mitään, mutta ehdottomasti poliikliiniikkatutkimukset on käynnistettävä jälleen jonkun neurologin toimesta, joten paperit lähti polille arvioitavaks, joten saas nähä tuleeko kutsu polille, vai vieläkö polilta ei voida myöntää että he sillon maaliskuussa 2011 mokasivat lopettamalla tutkimukset osaltani. Nähtäväksi jää ja jännityksellä jäämme odottamaan päätöstä.

Niinikään eiliseen asti okseksin kaiken ulos mitä yritin juoda ja syödä mutta pikkuhiljaa alkannu tavaraa taas pysymään sisällä, vaikka hilkulla kokoaika onkin että oksentaisi taas, nähtäväksi jää alkaako ruoka pysymään sisällä vai lähteekö taas tulemaan ulos jossain vaiheessa. Ja sairaskohtauksen jälkimainingeissa kävelen siis jälleen keppien avustuksella kun ei teho omissa jaloissa riitä kävelyä ylläpitämään, joten joutuu käsillä avittamaan kävelyä.

Ystävä(t)

Olen aiemmin kertonnut ja tarinoinut siitä miten joskus onnellisuus voi olla hyvinki pienistä asioista ja teoista kiinni. Tästä pidän yhä edelleen kiinni, joskus pieni ja merkityksetön asia toiselle ihmiselle, voi olla toiselle hyvin tärkeä asia, tässä tapauksessa minulle.

Viime lauantaina olin kuskina sukulaisilleni ja määränpäänä oli Parainen Turun lähellä sekä erään yhdityksen joulujuhlat, keli mennessä oli vielä hyväksyttävä, mutta takasintulomatkalla oli paikotellen suht armoton lumisade paikalliskuuroina, keli parani toki kotikonnuilla suunatessa, joten lumisateet painoittuivat enimmäkseen alkumatkaan ja taipaleeseen. Matkanvarrella oli pakko pysähtyä väsymystason laskiessa siihen pisteseen että kupponen kahvia oli pakollinen, ja kotiin selvisimme noin kello 5 aamulla. Lumisateet painottuivat minun onnekseni tottatosiaan länsi-suomeen, koska jos lumisade olisi pk-seudulle tullut, olisin käytänössä kerennyt ottaa hyvin lyhyet yöunet, ennenku olisi joutunnut vaihtamaa ajoneuvoa perseen alla ja lähteä auramaan ihmisille teitä auki. Näin ei onneksi loppujenlopuksi käynyt mutta pieni jännitys oli kyllä asian tiimoilta monta tuntia ja joutu välillä heräilee tiiramaan että onko sieltä ruvennu tulemaan jotain taivaalta ales.

Joulujuhlien aikana ystäväni joka tätänykyään majailee ja asuu Turussa laittoi viestiä, hän siis oli tietoinen että olin suunannut Paraisille. Viestin sisältö oli kutakuinkin että onko kovat bileet ja voitko lähtee sielt, et tuu ihmeessä käymään Turussa jos vaa pystyt, ja asioita järjesteltiin hieman ja suunnaksi juhlapaikalta otin illan ratoksi sitten Turun. Kyseinen kerta oli ensimmäinen kerta kun käyn tervehtimässä ystävääni Turussa, välimatka on sen verta suuri ettei sinne ihan viitti lähtee sunnuntaiajelemaan, joten tämän vuoksi vaikka ystäväni jo tovin Turussa on asunnut, oli kerta ensimmäinen kun Turkusessa tapasimme.

Kyseinen poikkeama matkasuunnitelmiin oli tervetulutta vaihtelua arkeen, päästä ottamaan hajuarakoa kaikkeen ''arkiseen'' ees pariks tunniks oli paikallaan ja tervetullutta, ja olihan mukava nähdä vanhaa lapsuudenystävää taas parin kuukauden tauon jälkeen, kotikonnuilla tapasimme viimeksi pari kuukautta takaperin pikaisella(no ei siit tainu hirveen pikanen sittenkään tulla... : D) kahvilla paikallisella tebarilla.

Kuten sanoin, ehkä ystävälleni merkityksetön käynti, mutta itselleni oli hyvin tärkeetä päästä tervehtimään vanhaa ystävääni hänen uusilla kotikonnuillaan, toki hän on joskus sanonnukkin ettei tätä Siuntion maalaismaisemaa ja tunnelmaa sekä mentaliteettiä tule hänestä(kään) koskaan saamaan pois. Näinhän se on, kun täällä kasvannu ja varttunnu maalaismaisemassa ni eipä se koskaan juuri taida ihmisestä kadota pois vaikka kuinka muuttais kaupunkiin.

Sitaatti

''Mitkään koettelemukset eivät kestä ikuisesti. Näytä muille ettei sinua voi nujertaa-mutta tee se itsesi takia. - Dome Karukoski 

Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään 2

Aika purkaa taas hieman blogin statistiikkajorinoita jotka ei kiinnosta yhtikäs ketään tai mitään, mutta puretaampas ihan huvin vuoks kun yksi maaginen raja on mennyt tänään rikki, nimittäin 5000 kävijän raja on ylittynnyt tänään jossakin vaiheessa, kävijöiden määrän ollessa tällä minuutilla 5009 kävijää.

Aika purkaa edelliseen versioon verrattaessa samaan tapaan tälläkin kertaa keskeisimmät statistiikat, edelliskerrasta verrattuna vilkkainta päivää ei ole vielä rikottu, yhden päivän kävijämäärä on siis edelleen 263 kävijää, lähellekkään ei olla päästy kävijämäärän ollessa tuon jälkeen korkeimillaan noin sadassa yhden päivän aikana.

Bloggerissa blogia seuraavien määrä on tänä aikana (14.maaliskuuta) kohonnut kolmesta seuraajasta huimaan kymmeneen seuraajaan täällä bloggerissa. Yhdenmiehentarinan facebook sivuilla blogia seuraa tällä hetkellä 23 seuraajaaa, tarkkaa tilastollista seurantamäärää sieltä en tiedä, koska facebook antaa ulos vain ja ainoastaan 30 seuraajan jälkeen statistiikkatietoa, joten jäämme odottamaan tuon rajan ylittymistä, jos semmonen päivä eteen vielä joskus tulee. Edelliseen vilkaisuun verrattuna facessa seuraajen määrä on lisääntynnyt 19 ihmisellä ollessa tällöin vain 4 seuraajaa.

Blogipalvelu blogilistassa taas blogi on kerännyt 248 seuraajaa, edelliskerralla tämän luvun ollessa 74, blogin päivityksiä tilaa taas edelliskerran 8 ihmisen sijasta nyt enään 6 ihmistä.

Blogin kommenteissa taas on niinikään pienoista lisäystä, kolmen kommentin (kahdelta eri käyttäjältä) sijaan olen vastaanottannut 7 kommenttia blogiin tähän mennessä kuudelta eri käyttäjltä.

Vaiettu tarina

Kaikilla meillä on tarina kerrottavana, joidenkin tarina vain jää kesken, jotkut jättää tarinansa kertomatta laajemmin, jotkut kerkee kertoa tarinansa ennenkuin on liian myöhäistä. Toiset meistä taas ei sitä kerkee tehä, toisilla meistä taas ei ole kukaan kelle kertoa tarinaansa.Jotkut meistä jakaa tarinaansa pikkuhiljaa, jotkut taas joutuu yllättäen kiirehtimään tarinansa kertomista. Minun tarinani on tässä blogissa, muiden tarinoiden lisäksi, aika jakaa yksi tarina lisää.

Oli juhannus 2011, pieni ydinosa lähisukua kerääntyneenä eräälle suvun jakamalle mökille Hämeessä. Ruokaa syötiin ja saunottiin, kuten juhannusperinteeseen kuuluu tämän pienen sukuydinosan kohdalla, myös hieman juotiin jotta nestehukka ei yllättäisi, yksi teki poikkeuksen, viskin suuri ystävämme joi yhden kulauksen lasistaan ensimmäisenä iltana, ja tämän jälkeen antoi lasinsa sisällön sukulaiselle, viskimiehellemme ei maistunnut tänä vuonna tissuttelu viskin kera, mikä oli outoa ja poikkeuksellista, mutta ei toki ennenäkemätöntä. Hän söi normaalisti, mutta nukkui tavallista enemmän, pienen epäviralliseksi muodostuneen juhannuskokon hän sytytti jossa grillattiin juhannuksen grillimakkarat kuten oli totuttu. Muiden kärsiessä krapulasta, hän ei kärsinyt viinan tuomasta krapulasta, vaan päänsärystä joka oli viskimiehellemme poikkeuksellista. 

Juhannus oli ohi ja viskimiehemme piti suunnata mökiltä viettämään karavaanarielämää ympäri suomen joka oli osa häntä, Volvo sekä takana tullut asuntovaunu oli osa häntä, hänen elämäänsä, hänen identiteettiään. Vaan toisin kävi, hän vieraili juhannuksen päätyttyä lääkärillä hämeessä kipujensa vuoksi ja päivystyslääkäri kertoi pistävänsä lähetteen kotisairaalaan, mutta hän sanoi että matkaan voidaan lähteä. Viskimiehemme päätti että kotiin lähdetään, ja kesälomamatka saa odottaa kunnes omalääkäri on antannut arvionsa. Asuntovaunu jäi mökille ja matka jatkui kesälomamatkan sijasta kotikonnuilla lääkärin pakeille, kesälomamatkalle viskimiehemme ei koskaan päässyt sinä kesänä.

Heinäkuussa nostalgisen viskimiehemme juhannuksen raittiuden syy selvisi, viskimiehemme, armoton ja legendaarinen norttimiehemme oli sairastunnut keuhkosyöpään, joka myöhemmin selvisi levinneen lähes koko kehoon.

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi, tarinassa esiintyvä viskimiehemme on vaarini, joka menehtyi syövän nujertamana 2011. Valtiolla eläkeseen tielaitoksella (nykyinen Destia) palvellut armoton Volvomies sekä karavaanarimme on yksi suurimmista motivaattoreistani jatkamaan omaa taisteluani.

Epäonnisten sattumien kautta minä sain kunnian olla se joka sai kuulla ja kuunella vaarini tarinan, hänen sairaalapetinsä äärellä. Jouduin nimittäin itse heinäkuun lopulla sairaskohtauksen takia sairaalaan ja osastolle, 2 päivää myöhemmin sain puhelinsoiton jota olin odotannukkin, vaariani ollaan tuomassa sairaalaan sisälle osastolle koska hän oli mennyt niin huonoon kuntoon. Olimme sisällä sairaalassa samaan aikaan yhteensä 4 päivää, nämä päivät vietin vaarini pedin vieressä, aluksi itse istuen rullatuolissa, rullatuolistani päästyä otin tuolin ja istuin vaarini pedin vieressä, kuuntelemassa hänen tarinaansa. Kuuntelemassa kun hän muisteli kuluneita vuosia ja elämäänsä. Sain äärettömän suuren kunnian saada olla hänen petinsä vierella kuuntelemassa hänen tarinaansa, ja tarinoita jotka hän halusi vielä jakaa, ennenkuin oli liian myöhästä. Hoitajatkin kertoivat minulle että vaariani mukavempaa potilasta on hankala löytää, pilke silmäkulmassa ja ystävällinen hoitajia kohtaan. Tuttua vaariani, aina auttamassa ihmisiä kun he tarvitsevat apua.

Mieleeni on erityisesti jäänyt vaarini tokaisu jokaiselle hoitajalle joka toi hänelle yskänlääkettä ''Toiksä mulle viskiä?'' Viskiä ei ollut tarjolla, mutta lääkekonjakkia hoitajat sen sijaan toivat Vaarille iltaisin. Olin niinikään ainut ihminen jolle vaari viimeisinä aikoinaan jutteli sairaudestaan, se oli ääretön kunnia minulle, jollain tasolla koska itsekkin olin sairas, vaari kai järkeili että olen ainut ihminen joka ymmärtää hänen tuntojaan ja ajatuksiaan, koska olin itse läpikäynyt niitä. Sain myös kunnian kuulla vaarilta toivomuksen, ''Ku mä jatkan matkaani, on elämän jatkuttava.''. Ja näin olemme tehneet, pikkuhiljaa elämä on jatkunnut, vaikka vaarini, isä sekä aviomies on pysynnyt muistoisamme.

Muistan ikuisesti kun kerroin vaarille että minut kotiutetaan, hänen päänsä painui alas, ja hän sanoi hiljaa syvä ja kaipaava katse silmissään ''Kelle mä nyt juttelen''. Niin tärkeätä oli vaarilleni että olin hänen vierellä kuuntelemassa hänen tarinaansa. 

Pari päivää minun jälkeeni vaarini kotiutettiin niinikään ja hän pääsi viimeistä kertaa käymään vielä rakkaalla mökillään, tämän jälkeen tuntui kun vaarin viimeinen toive olisi täytetty ja hän luovutti, pian tämän jälkeen hänet otettiin taas sisälle osastolle josta parin päivän kuluttua hänestä tuli puhekyvytön ja hän ei enän koskaan toipunnut. 2.9.2011 lähiomaisten ympäröimänä vaarini nukkui pois, ''Sä lupasit ettet koskaan jätä muo, mutt rakas, nyt on sun aika antaa periksi.'' - Mummini sanat vaarini kuolinvuoteellaan, hetkeä ennenkuin hän menehtyi. Vaarini oli uskomaton taistelija, ja hänen muistonsa motivoi minua taistelemaan, eikä antamaan periksi. 24.09.2011 kannoin kirjaimellisesti vaarini hautaan, joka oli minulle äärimmäinen kunnia, saada olla yksi niistä kuudesta jotka kantoi vaarini lepoon.

Uskon jollain tasolla että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, oma polkuni on ollut kivinen sairastumiseni myötä, mutta uskon että näin oli tarkotus, ilman sairauttani, vaarini ei varmaan olisi avautunnut tai kertonnut tarinaansa kellekkään, vaarini pääsi levollisin mielin nukkumaan ikiunta.

Vaarini muistolle, till minnet av mofa, kaivaten lapsenlapsesi.

Kaatuneiden muistolle

Jokainen meistä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menettännyt joskus jonkun heille tärkeän ja rakkaan. Se on väistämätöntä elämässä, jotkut menettää jo hyvin nuorena heille tärkeän tai tärkeitä ihmisiä, toiset taas menettvät rakkaitaan vasta myöhemällä iällä.

Toki on mielipidekysymys että kumpi loppujenlopuks on parempi, menettää ihmisiä nuorena jolloin ei aina kykene käsittämään menetystä ja ei kohtaa samaa taakkaa jonkun menehtymisestä yhtä raskaasti kuin aikuisiällä, vai menettää aikuisiällä joku rakas ja ymmärtää seuraamukset omista teoista, mutta kantaa täysi taakka asiasta. Itse olen läpikäynyt molemmat tapaukset, aikuisiällä toki olen menettännyt useamman minulle tärkeen ihmisen kuin lapsena/teininä. Kumpi on ollut loppujenlopuksi parempi, sitä en kummiskaan osaa sanoa, asia on niin henkilökohtainen ja vaikea arvioitavaksi.

Olen menettännyt itselleni tärkeän sukulaisen niin teininä, kuin aikuisiälläkin, kumpi niistä on ollut helpompi läpikäydä, sitä en osaa sanoo, teininä sitä ei ymmärtänny tekojensa seurauksia, eikä surrut menetystä yhtä raskaasti, menetystä olen surrut vasta aikuisiällä, sekä jälkeenpäin surrut asioita jotka jäi tekemättä kyseisen henkilön kanssa. Aikuisiällä kokemani tärkeän sukulaisen menetys oli välittömästi raskaampi, mutta sain kunnian ja mahdollisuuden viettää viimeiset viikot yhdessä tämän henkilön kanssa, mitään asiaa katumatta. Ehkä osittain myös sen vuoksi menetyksestä tuli minulle raskaampi, koska vietin viimeiset viikot niin läheisesti hänen rinnallaan, niinikään kuin hamaan loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon asti olin hänen rinnalla, ja todistamassa hänen viimeistä hengenvetoaan, sekä niinikään kannoin hänet ikuiseen lepoon.

Olen pohtinnut paljon onko tämä oikea vai väärä tapa luopua läheisestään, viettää viimeset hetket hänen rinnallaan, vai vastaanottaa suruuutinen kauempaa omalta kotisohvalaan esimerkiksi. Molemmissa on omat puolensa, kauempaa vastaanotettua ihmisestä jää kauniimpi muisto mieleen, sekä omalla tavallaan ehkä surutyö on kevyempää. Mutta omalla tavallaan, myöhemmin nouseee kovaan arvoon se että kun on mahdollisuus, on viettännyt ihmisen rinnalla hänen viimeiset hetkensä, vuoden surutyön jälkeen, tämäkin asia lohduttaa jollain asteikolla, rakas läheinen sai olla omaisten ympäröimänä viimeiseen hetkeen asti, eikä ketään jääny kaduttamaan ettei ollu paikalla, koska lähisuku oli paikalla.

Edelläkuvaamani tapaukset ovat kummisetäni sekä mofani (äitini isä), heistä kummistäni menehtyi vuonna 2007, mofa siirtyi ikuisuuteen hieman yli vuosi sitten. Veljekset viettävät loppuelämänsä 10 metrin etäisyydellä toisistaan. Kävin tervehtimässä veljeksiä maantaina, edellisestä kerrasta on kulunnut liian kauan, joskus elämää rajottaa harmittavasti ajokortittomuus, eikä aina voi tehä niitä asioita mitä haluaisi, näitä asioita haluan parantaa kun joskus kortin itelleni saan, ja käydä tervehtimässä veljeksiä useammin.

Olen myös menettännyt ystäviä, nuoresta iästä huolimatta, erään heistä olen aiemmin maininutkin, kukaan heistä ei toki ollut lapsuudenystävä, enkä toivo joutuvani kohtamaan sitä menetystä vielä pitkään aikaan, eikä kenenkään muun menetystä.

Kaatuneiden muistolle, heille jotka ovat lopettaneet taistelunsa, siirtyneet muille maille, heille jotka opettivat meille kaiken tarvittavan elämässä pärjäämiseen, heille joita kaipaamme ja heidään muistoa kunnoitamme. Heille jotka lähtivät liian aikaisin. Kummisetäni, isoisäni, ystävieni muistoille, sekä kaikkien kaatuneiden muistolle.

In memorian of my godfather, to my two friends who supported me in my battle, but lost their own battle, in the memorian of my granpa who taught me ho to survive in life, in memorian of those who lost their battle and has moved on to eternity.

Artikkeli ystäväni muistolle

Törmäsin n. puoltuntia takaperin erään suomalaisen median nettisivuja lukiessani, ajatuksella ''luen päivän uutiset ja lähen sitt nukkumaan'' johonkin johon en ollut ollenkaan varautunnut törmääväni alkuunkaan, otsikon perusteella oli jo pahat aavistukset itsellä että voisiko se olla, ja niinhän se olikin, artikkeli joka kosketti arkaa asiaa, ja artikkelin lukiessani ymmärsin heti kyseessä olevan se mitä otsikon perusteella pelkäsinkin. Kyseessä oli artikkeli joka repi vanhoja muistoja ja haavoja auki.

Tästä aiheesta en juuri kellekkään ole koskaan aiemmin puhunnut, joten tämä on ensimmäinen kerta kun käsittelen tätä aihetta näin julkisesti ja laajasti oman pääni ulkopuolelle. Elettiin alkuvuotta 2010, itselläni takana oli joulun ja uudenvuoden aikaiset rankat sairaalakäynnit johon sisältyi komplikaatioita sun muita asioita. Vuosi vaihtui ja eräänä päivänä minut tavoitti häkellykseni sosiaalisen median voima ja mahti, tieto ystäväni poismenosta. Aluksi mykistyin ja en voinut uskoa että kyse olisi oikeesti siitä, luulin sen vaan olevan jotain huonoa pilaa. Pikkuhiljaa muistokirjoitukset lisääntyivät, ja lopulta, kysyin toiselta ystävältäni että mikä tää juttu nyt oikeen on, mitä meijän ilopillerille on tapahtunnu oikeen, liikaa kysymyksiä oli kaiken ympärillä.

Ystäväni oli lähes yhtä tyhjän päällä kuin minä siinä vaiheessa, parin tunnin kuluttua tuli uusi viesti, ''Mä oon pahoillani että mä joudun sulle kertoo tän, mutt mä tiiän nyt mitä on tapahtunnu, T on riistänny itteltänsä hengen.''. Mykistyin, hiljenin, epäusko valtasi minut, en voinut uskoa että kaikista ihmisistä, juuri hän riistäisi itsetänsä hengen, ihminen joka oli aina yhtä hyvällä tuulella, aina hymyili, aina auttoi muita, monta kertaa minuakin hän tuki vaikeina aikoinani. Yhtääkkiä tuo ilopilleri oli poissa, ja kukaan ei tiennyt miksi, ja mitä oli tapahtunnut. Vielä kaksi päivää ennen tätä kaikkea juttelin hänen kanssaan ja kerroin sairaalareissuistani, ja hän valoi uskoa muhun, taistelutahtoa, ja vakuutti että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei sanakaan siitä että hän on itse huonossa jamassa, ei minkäänlaista merkkiä mistään pahoinvoinnista.

Kaikki nämä muistot repiytyi auki artikkelin myötä, artikkeli joka pohjautuu eräässä tv-ohjelmassa tehtyyn haastatteluun. Kaikki tämä repi auki vanhat muistot ja haavat sekunneissa, ja artikkelin lukeminen oli vaikeeta. Artikkeli ja haastattelu jota henkilökohtaisesti en ymmärrä, se toki käsittää laajempaa asiaa kuin vain ja ainoastaan ystäväni kuolemaa, mutta ystäväni on mainittu artikkelissa ja ohjelmassa nimeltään, joka on omasta mielestäni väärin tehty. Miksi kenenkään piti tulla ulos omalla nimellään ja antaa julkisuuteen kuolleen ihmisen oma nimi jonka perusteella hän on liitettävissä artikkelin pohjalta oman nimensä käytön vuoksi tapaukseen. Miksi? Miksi kukaan on tuonut asiaa julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan, mitä sillä kukaan voittaa? En henkilökohtaisesti ymmärrä kenenkään motiiveja tähän.

Toki, aihe on tabu ja siitä pitää puhua ja keskutella, nuorten itse-murhista, aihetta nosti pöydälle lahjakkaasti aiemmin tänä vuonna pikkuhiljaa kirjailija Minttu Vettenterä kirjateoksellaan ''Jonakin päivänä kaduttaa'', julkisuudessa kaikki tämä tunnetaan paremmin tapaus Enkeli Elisana. Nuorten pahoinvointi ja itsemurhat ovat suomessa iso ongelma ja sihen kaivataan ratkaisuja, nuorten pahoinvointi on huomattavaa, eikä apua aina ole saatavissa niissä tapauksissa jossa nuori päätyy hakemaan apua itselleen ennenkuin on liian myöhästä. Ja valitettavasti joskus on liian myöhäistä, kuten lukuisat tapaukset osoittavat, valitettavasti.

Lepää rauhassa ystäväni, sulla on hyvä olla sielä missä olet, pääsit kaikesta pahasta eroon, in memorian, lepää rauhassa ilopilleri blondimme T♥

Blogikirjoitus on omistettu ystävälleni joka on levännyt kivuitta 2½ vuoden ajan, blogikirjoitus on hänen muistolleen sekä hänen jättämänsä perinnön ja arvojen kunnoitukselle. Toivon että mahdolliset kommentoijat ottavat huomioon asian arkaluontoisuuden ja kommentit pidetään asiallisella tasolla.

Korkealta tippuminen

Kuuluisan sanonnan mukaan ne jotka toivoo suuria tippuu myös korkeelta, itse väittäisin toisin, ne jotka joskus erehtyy toivoo ees jotain pientä joka ei toteudu, ne tippuvat korkeemmalta, koska he välttävät toivomasta yhtään mitään, juuri sen takia koska mitään ei koskaan toteudu, ja kun he kerrankin erehtyvät toivomaan jotakin, tippuvat he korkealta juuri sen vuoksi koska he eivät koskaan uskalla toivoa mitään.

Näin sen on nähtävä menevän, ku joskus erehtyy vahingossa jotain kivaa ees tapahtuvan tai erehtyy unelmoimaan jostain, sitä tippuu korkeelta ja pettyy pahasti, koska unelmoiminen on turhaa, asioiden toivominen on turhaa, koska mikään ei koskaan toteudu, tunnelissa ei ole koskaan pilkahdusta siitä kuuluisasta valosta.

Unelmoiminen on sinäänsä mukavaa, mutta ei semmosta kannata harrastaa kun ei unelmista koskaan tule totta, sitä tekee vaan ihminen itellensä hallaa unelmoimalla, koska sitä päättyy joka kerta pettymään ja tipumaan korkeelta ja kovaa, ja se voi sattuakki.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, joskus marginaalit voi olla pienet, joskus tulee pieni ilonaihe josta riittää iloa pitkäksi aikaa, mutta homma toimii myös päinvastasesti, joskus pieni epäonnistuminen tai vastoinkäyminen voi tehdä isoja tuhoja hyvinkin pitkäks aikaa ihmisen mielessä, joskus sitä vaan kaipaa että ees jokin pieni asia menisi niinku toivoo, tai että saisi ees jonjun pienen onnistumisen jonka kanssa elää ees hetken aikaa, mutta ne ovat harvassa, hyvin hyvin harvassa.

Pettymys, joka unelmoinnista syntyy, on hankala kuvailtava, mutta ehkä joskus kun sitä toivoo jotakin mukavaa tapahtuvan, vaatii muilta ihmisiltä liikaa, asioita joita muut ihmiset eivät ymmärrä, näkökantoja jotka muut ihmiset eivät pysty ymmärtään, asioita joiden tärkeyttä kaikki ei osaa käsittää, samalla tavalla kuin ite tekee. Ihmiset eivät aina ole samalla aaltoituudella, eivätkä ymmärrä aina toisiaan, ja toistensa ajatustenjuoksuja ja toisten ihmisten käsityksiä. Yksinkertaisesti sanottuna, toiselle ihmisielle iso asia voi olla toiselle ihmiselle pieni asia, ja päinvastoin, niinikään toiselle ihmiselle yksinkertainen asia voi olla toiselle ihmiselle hankala asia ymmärettäväksi.

Iloitseminen lähtee pienistä asioista

Joskus asioiden marginaalit voivat olla hyvin pienet, asioiden mittasuhteet taas suuret, joskis pienestä asiasta voi tulla suuri ja joskus suuri asia voi olla loppujenlopuksi hyvin pieni. Näin tää homma on vaan nähtävä menevän.

Olen saattannut tarinani lomassa mainitakkin tästä aiheesta, kaikkea mistä olen turissut ei kykene enään muistamaan ja tekstejäkin rupee olemaan sen verta monta ettei kykene enään tarkistamaan kaikkia asioita, joten pyydän anteeksi mikäli tästä tekstistä tulee asioiden toistoa siinä tapauksessa.

Joskus kun olotila ja fiilis on semmoen voi pienistä asioista tulla isoja, pieni vastoinkäyminen tai epäonnistuminen voi pilata montakin tulevaa päivää, sillonku olotila on semmoen ettei juuri mikään tunnu onnistuvan, sillon pienikin asia voi merkitä paljon, niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Joskus tuntuu etteivät ihmiset täysin ymmärrä tätä, sitä miten paljon jokin hyvin pieni asia voi merkitä sillonku kaikki tuntuu menevän päin metsää eikä mistään tunnu tulevan mitään positiivistä, pieni asia voi sillon kaataa koko päivän ja illan joka jo on pielessä, se voi vaikuttaa monta päivää eteenpäinki negatiiisessä mielessä.

Omalle kohdalle näitä ajanjaksoja kuuluu elämään aina sillontällöin, joskus tiheämmin, joskus taas onnistuu taapertamaan positiivisuudessä pidemmän aikaa.  Viime aikoina näitä juuri kuvailtuja jaksoja on ollu taas enemmän, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen ja haluais vaan suunata ajatukset muualle kaikesta, mutta se vaan ei onnistu, tai sitt yrittää sitä, mutta toinen ihminen ei ymmärrä kuinka paljon tuo pieni asia voi minulle merkitä, kuinka paljon voi merkitä että saisi suunattua ajatuksia muualle kaikesta, kuinka arvokas teko se minulle olis ja kuinka paljon minä sitä arvostaisin.

Toki ymmärrän myös sen että sille toiselle ihmiselle se voi olla iso asia, ja minä en aina sitä käsitä tai ymmärrä, tai taas toinen ihminen ottaa vaan sen vitsinä, toki jona minä sen esitän, mutta toki taustalla on aina halu saada ajatuksia suunattua muualle ees hetkeksi aikaa, mutta vastapuoli toki ei useasti tiedä sitä tunneta kuinka tärkeästä asiasta voi minulle olla kyse, kuinka se voi pelastaa monta päivää.

Marginaalit ovat pienet, joskus pienen asian onnistuminen tai epäonnistuminen voi heilauttaa venettä johonki suuntaan hyvin paljonkin.

Tarinani (osa8.5)

Kuten numeroinnista huomaa niin tällä kertaa toteutetaan hieman poikkeusta, tämä numerointi siksi koska tätäennen tarinanpirstaleet ovat olleet epäsuoria jatkoja toisiinsa, mutta tällä kertaa poikkeuksellisesti kyse on suorasta jatkosta edelliseen kirjoitukseen, kuten siinä mainitsinkin, joten tämän vuoksi pysymme samassa numeroinnissa jatkonumeroinilla tällä kertaa suoran jatkon vuoksi. Aikaisemman kirjoituksen voit lukea tästä

Ennen kotiuttamistani aamuvuoron lääkäri vielä yritti parhaansa selvittääkseen soppaa jonka kolleegansa toisessa sairaalassa olivat keittäneet, hän yritti 3 eri otteseen saada minulle siirtoa aikaseksi Meilahden sairaalaan, koska heidän potilaansahan olin loppujenlopuksi, mutta tuloksetta, vastaus oli joka kerta kuulemma että potilas pärjää kotona eikä ole mitään älyä siirtää potilasta heille koska heidän mukaansa lääketieteellistä syytä ei moiselle löytynnyt. Niinikään siirto omaan kotisairaalaani LAS:iin kielettiin Meilahden toimesta, kyseinen lääkäri oli selkeästi eri mieltä mutta hän ei yksinkertaisesti halunnut astua isompien varpaille, joten loppujenlopuksi hänet pakotettiin vastoin tahtoaan kotiuttamaan minut siinä kunnossa jossa mainitsin aikasemmassa kirjoituksessa.

Tähän tapaukseen liittyy niinikään pari hauskaa kertomusta, ensimmäinen asia oli areenalla kun ambulanssimiehistön piti ottaa yhteyttä niinikään mediheliin, kuin myös HÄKE:en ilmoittakseen että he siirtyvät kuljettamaan potilasta ja mitä heillä oli vastassa (toisinsanoen he vastaavat aina hälyytykseen tietyn koodiston mukaan ja ilmoittavat aina takaisin HÄKE:lle mikä koodi heitä todellisuudessa odotti ambulanssimiehistön mielestä.) Tässä kohtaa kuten normaalisti ambulanssimiehistö ryhtyi keskenään neuvottelemaan että mitä he ilmoittavat HÄKE:lle, siitä kaikki olivat samaa mieltä että D tason koodiin johon he olivat vastaneet oli täysin väärä heidän mielestään, kaikki oli samaa mieltä että todenmukaisempi koodi oli B(ertta) tason tehtävä toisinsanoen paljon kiireellisempi tehtävä kuin hätäkeskus oli ambulansille antannut. Arvuutteluiden keskellä en voinut olla hiljaa vaan tokaisin ambulanssimiehistölle että taasko ne pelaa lottoa ku koodeja lentää yhestä seuraavaan riippuen kuka on äänessä. Hyvät naurut he saivat, tosissaan ei ollut ensimmäinen kerta kun ambulanssimiehistö arvuuttelee ja argumentoi keskenään että mihin kategoriaan kuulun.

Hauska kommellus tosiaan syntyi siitä kun heidän piti olla yhteydessä HÄKE:en sekä medi-heliin kun he huomasivat että kallion sisällä heillä ei ollut mitään signaalia, joten he joutuivat ajamaan areenalta ensin ulos päästäkseen ottamaan yhteyttä, hauskaa asiasta teki se että kaikilla muilla oli signaali omissa matkapuhelimissaan, erään heistä sanoin ''Mikäköhän pilipaloverkko valtiolla on oikeen käytössä samperi''. Ulos päästiin ja siellä saatiin yhteys linkitettyä.

Tapasin niinikän kyseisen ambulanssimiehistön pariin kertaan illan aikana kun istuin ulkona rullatuolissa ottamassa raitista ilmaa(siitäkin sain tapella moneen otteseen hoitajien kanssa kun lääkäriä odotin). He ihmettelivät joka kerta että mitäköhän helvettiä tää toiminta täällä taas on ku ei lääkäri tutki potilasta, pariin oteseen he pysähtyivät juttelemaan kanssani ja joka kerta toivottivat tsemppiä, alansa ammattilaisia olivat kyllä kyseisessä ambulansissa vuorossa olleet.

Tsemppia sain tapauksessa myös muilta tahoilta, puhelimen välityksellä eräs pelaajistamme lähetti sukulaiseni kautta sairaalaan terveiset, sekä kotona niinikään odotti yllätys kun eräs toinen pelaaja oli lähettännyt viestin jossa toivotti taistelutahtoa ja kyseli mikä on vointini, hän ei muuta tiennyt kun että oli nähnyt että lanssimiehistö lähti areenalta kanssani matkaan.

Niinikään seuraavassa vierasottelussa jossa olin mukana yleisössä Vantaalla Myyrmäessä pronssiottelussa sain jälkeenpäin kuulla että edellisottelun isäntäseurasta Hc Westistä oltiin kyselty Myyrmäessä kannattajajoukoltamme että tietääkö kukaan minun tilannettani, osa heistä oli tietämättömiä koska he eivät Kaunaisissa olleet paikalla, mutta yksi heistä oli tietoinen ja oli kertonnut että olen mukana Vantaalla yleisössä ja että olen päässyt sairaalasta pois, mutta kävelen keppien avulla, lämmitti todella paljon kaiken paskan keskellä se että täysin ventovieras oli huolissaan kohtalostani ja osoitti että käsipallopiirit suomessa ovat todella yhdistyneitä ja tiivistä joukkoa jossa seurarajoja pystytään ylittämään tarvittaessa ja kuulemma kyseiselle henkilölle oli merkinnyt paljon saada tietää että olen päässyt sairaalasta pois.

Niinikään seuraavassa kotiottelussamme ennen ottelun alkua tuli eräs ihminen jonka toki tunnen, mutta hän ei Kauniaisisa ollut paikalla, otti minua takaapäin olkapäästä, ja pysähtyi kysymään, ''Hei, miten sä voit?''. Tämän on jäänyt vahvasti mieleeni, häkellyksen keskeltä, koska moinen kysymys oli odottamaton, sain kerrottua että elossa ollaan mutta kepeillä kävellään vielä ku ei jalat kävelyä kestä. Loppujenlopuksi kävelin enemmän tai vähemmän keppien avittamana kyseisen sairaskohtauksen jälkimainigeissa yli 6 viikkoa, joka on pisin aika jonka sairaskohtaus on vaikuttannut kävelykykyyn, joten suhteellisen käsittämätöntä etä sairaskohtauksen pahentuessa lääkärit vain väittivät minulla viiraavan päässä.

Vaikka kukaan asianosaisista ei todenäkösesti tule koskaan lukemaan tätä, haluan kiittää kaikkia tässä tarinanpirstaleissa mukana olleita auttajia, niin koko ambulanssimiehistöä, niin paikalla ollutta lääkäriä kuin käsipalloseura Hc Westin henkilökuntaa jotka ylittivät seurarajat ja vielä jälkeenpäin kyselivät vointiani. Niinikään haluan kiittää kaikkia kolmea joukkueemme pelaajaa jotka joko auttoivat sairaskohtauksen saadessani, tai jälkikäteen lähettivät tsemppausviestiä jotka olivat kaiken paskan keskellä erittäin tärkeitä ja motivoivia. Haluan myös kiittää tuota henkilöä jonka sanat ovat jääneet mieleen ja jotka tulivat puskista. Hänen sanasa olivat ehkä suurin motivaattori, koska hän kyseli vointejani puhtaasti oman kiinnostuksen ja kai jollain tasolla välittäimsen vuoksi, muut toimivat ehkä loppujenlopuksi hieman velvollisuudentunnon takia.

Tarinani (osa8)

Kuten aiemmin olen maininnut blogin niukka kirjotustahti johtuu puhtaasti ''työkiireistä'', syksy kun on maajussien sesonkiaikaa ja päivät ovat pitkiä ja aika-ajoin kun taukoa suodaan pyhitetään nuo tauot kaikelle unille mikä vaan on mahdollista saada jotta kun seuraava nakki pellolle tulee eteen ollaan hieman latautuneita jälleen, tämä syksy on ollut edellisyksyjä rankempi minulle henkilökohtaisesti siksi koska isäukkoni on astunnut hieman syrjään toiminnasta, ja jättännyt lähes kaiken työn puintien keskellä minulle. Osittain luulen että hän on tehnyt tätä tahtomatta koska hänelä on siviilityössään ollut niin kiire, osittain luulen myös että hän on pysynnyt töissä koska minä olen ollut täällä kotona hoitamassa viljoja pois pellolta sekä niinikään perunoita.

Takaisin blogin keskeiseen sisältöön, edelisestä tarinanpirstaleesta on kulunnut jälleen oma aikansa, joten aika sateisen syysillan tiimoilla ottaa seuraava kehiin, tämä kirjotus erään lukijan aiheuttamana joka pyysi jatkamaan tarinaani kun kerkeän.Hieman hämmentävän diagnoosin jälkeen joka käy ilmi edellisestä tarinanpirstaleestani, elämä jatkui sekavien ajatusten myötä eteenpäin hiljalleen omaa tahtiansa kunnes törmättiin jälleen isoon seinään josta nouseminen oli hieman hankalaa.

Maaliskuisen sairaala- ja lääkärikäynnin jälkeen oli edessä huhtikuu, tarkemmin seuraavat tapahtuman sijoittuvat itseasiassa lähempien tarkasteluiden jälkeen erinäkösistä logeista 1.huhtikuuta 2011. Kyseisenä päivänä pelattiin käsipallon semifinaaliottelu ''luolassa'' kuten käsipallopiireissä sanotaan. kyseinen ottelu pelattiin siis oman paikalliseuran SIF:n sekä kotijoukkueena toimineen Granilaisen HC WEST:n välillä, ottelu päättyi meidät osalta huonosti, kyseessä oli sarjan viimeinen ottelu Hc West:n otettua voitto ja mentyä finaaliin ja pasitettuaan meidät pronssiotteluun(joka me voitettiin).

Ottelu päättyi ja oli aika siirtyä areenalta kotia kohti, mutta jo ottelun aikana tuntemani tunnot ja pahimmat pelkoni osoittautuivat tällöin käyneen toteeksi, en päässy enään katsomopenkiltä ylös ja pyysin kanssaolijoita käydä sanomassa tädilleni joka toimi tällöin joukkueemme joukkueenjohtajana, että hän pyytäisi jotakuta pelaajaa tulla nostamaan mutt lattialle, koska makuuasenossa on mulla helpompi olla, ja virolaiasjättiläisemme tuli koppamaan otteesta kiinni ja nosti lattialle ku tulitikkuaskin.. :D

Järjestävän seuran henkilökunta laittoi nopeasti merkille että vierasjoukkueen kannattaja makaa lattialla ja eräs vastuuhenkilöistä tuli kysymään josko he voisivat olla jotenkin avuksi ja kysyivät että mikä vaivaa, kerroimme että taustalla on pidempi sairashistoria ja mitä todenäköisemmin en tule omin avuin kävelemään areenalta ulos. Kyseinen ihminen kysyi josko haluan että paikalla oleva lääkäri tulee juttelemaan kanssani(yleisön joukossa oli lääkäri jonka kyseinen ihminen tunsi), sanoin että saa hän tulla mutta tuskin hän paljoa pystyy tekemään. Lääkäri tuli ja kuunteli tarinani ja kummasteli kolleegoidensa toimia, lopulta hän kysyi että luulenko että sitä ambulanssia tarvitaan ja ilmoitin että ei tässä muuta mahollisuutta ole. Hän ilmoitti että selvä, tarttui puhelimeen ja soitti hätäkeskukseen josta ambulanssi järjestyi hänen avullaan kivuttomasti koska hätäkeskuspäivystäjälä ei mitä ilmeisemmin ollut halua alkaa tapella asiasta paikalla olleen lääkärin kanssa.

Puolen tunnin odottelun jälkeen ambulanssi saapui paikalle (areena sijaitsee kallion sisällä ja ambulanssilla oli 100m matka ajettavana vuoren sisälle odotettuaan hetken että portit saatiin ensin auki). Ambulanssimiehistö, tällä kertaa kolmikko, koska matkassa oli niinikään harjoittelija, kyseessä oli PEL:in ambulanssi, joten seksikkäät palomiehet olivat tällä kertaa hoitavana yksikkönä. He kuuntelivat tarinani ja tutkivat ja miettivät ja kärräsivät minut sisälle ambulanssiin, jossa johtava heistä sanoi sanat jotka muistan loppuelämäni ''Jos sä osaat ton näytellä, ni sä tarviit kyll piruvie Oscarin, kyll sä niin perhanan hyvät oot näyttelee sillon!''. Kyseinen ambulanssimiehistö ei uskonnut alkuunkaan luuloharhasuusdiangoosin jonka lääkärit olivat minulle asettaneet.

Päästyämme pois kallion sisältä alkoi arvuuttelu ambulanssimiehistöllä että mihin he ryhtyvät viemään minua, koska oireiden puolesta osoite olisi ollut Meilahden sairaala, mutta he eivät halunneet viedä muo sinne edellisen diagnoosin ja reissun takia, kotisairaalani Lohjan Aluesairaala taas ei myöskään palvellut heidän tarkoitusperiään. Joten he päätyivät lopulta soittamaan korkeimalle päivystävälle ensihoitolääkärille, joka HUS:ssa on lääkärihelikopteri Medi-Helin päivystävä lääkäri. Päivystävä lääkäri ilmoitti ambulanssille että osoite ei noilla lähtötiedoilla todellakaan ole Meilahden Sairaala, vaan osoitteeksi hänen lähetteellä otetaa täysin uusi sairaala, Jorvin Sairaala.

Kaikilla oli hyvät tarkoitusperät ottaa suunnaksi Jorvi, mutta kaikki kusi kyseisen sairaalan ennakkoluuloon ja haluttomuuteen tutkia  minua koska en ollut ''heidän sairaalaan kuuluva potilas''. Ensimmäisen lääkärin näin vasta 10 tunnin kuluttua saapumisestani päivystykseen, kyseessä oli hyvin ennakkoluulonen naislääkäri joka ei juuri tutkinnut ollenkaan eikä määrännyt ees lääkkeitä käteeni jotta tärinä kädesti olisi saatu loppumaan. Lopulta seuraavana aamunna mutt koitutettiin kunnossa jossa hädintuskin jaksoin omin jaloin kävellä 50 metriä autolle.

Kirjotuksesta tulisi liian pitkä yhtenä kirjoituksena, joten julkaisen tälle kirjoitukselle vielä suoraa jatkoa myöhemmin tarkentuvana ajankohtana.

Rauhaton sielu

Joskus tulee hankalia päiviä, iltoja öitä sekä niinikään aikajaksoja, niitä tupsahtelee tasasin väliajoin epäsäännöllisen säännöllisesti, jolloin tekee vain mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttamaan taistelu, antaa vaan kaikelle periks ja luovuttaa kun pää on hajaomaisillaan kaikkiin asioihin, niin tulevaisuuden avoimuuten sekä asioiden paikallapyörimiseen ja elämän jatkumattomuuteen joista olen eräässä blogimerkinässä aiemmin jo kirjotellut ja maininnut.

Viime aikoina näitä iltoja ja öitä on ollut suhteellisen usein, etenkin öitä, jolloin kaikki rauhottuu ja hiljenee, ja käytänössä istuu vaan itsekseen omien ajatusten kanssa vailla mitään (järkevää) tekemistä. Takana on ehkä rankin ja vaikein yö tällä hetkellä, syytä en oikeestaan tiiä, osasyy ehkä on että tällä hetkellä ei ole vain ajatukset päässä ja hajoamiset pääkopan kanssa, vaan niinikään jalkoijen toimimattomuus on tällä hetkellä suhteellisen huomattavaa ja merkittävää ja laahustaminen on tällä hetkellä kuvioissa kun jaloista puuttuu sekä tuntemus että voima tällä hetkellä. Mutta sitä tää elämä on mun osalta, jalkojen toimimattomuutta ja miettimistä millon ollaan jossain naama turvallaan makaamassa avuttomana keskellä yötä kun kukaan ei huomaa eikä tiiä että makaan jossain ilman kävelykykyä. Tällä hetkellä olotila on ehkä vahvin tähän mennessä tänä kesänä siitä että tekis vaa mieli tosiaan luovuttaa taistelu, antaa periks ja lopettaa taistelu tähän paikkaan ja alistua lopullisesti.

Ehkä omalla tavallaan tämän kesän vaikeuteen ja viimeaikaisiin vaikeuksiin on omalta osaltaan liittynnyt työttömyys sekä tekemisen puute, sekä motivaatio tekemiseen vaikka sitä löytyisi loputtomasti jos vaan jaksais tehä. Tähän mennessä olen joka kesän sairastumiseni aikana viettännyt jossain töissä, vaan tänä kesänä en mihinkään päässyt töihin, joten kotona olen ollut orjana ainoostaan. Mutta vaikka tekemistä löytyisi aina ei riitä motivaatio, tai fyysinen kunto tehdä jotain. Ja omalla tavallaan myös koska tekeminen on epäsäännöllistä, ei siihen muodostu minkäänlaista rutiinia jonka mukaan elää ja johon kroppa pääsisi tottumaan ja elämään elämää. Ja pankkitlin ja lampakon saldo ei kasva millään tavalla, päinvastoin.

Omalla tavallaan taidan olla pohjimiltaan ja perimmiltään ihminen joka ei osaa pysyä paikallaan, joka kaipais jotain tekemistä, jotain päämäärää elämäks, ees hetkeks, jotain mihin pyrkiä, jotain mitä ottaa maaliks. Pitkästä aikaa elämä on näin pirstautunutta, ettei tällä hetkellä ole mitään päämäärää tai tavotetta esittää ees kuukaudeks eteenpäin mihin pyrkiä. Joten pää hajoo ku tottunnu tekemään ja liikkumaan, työskentelemään, touhuumaan, omalta osaltaan myös tämänvuotinen erittäin epäsäännölinen puintikaus on omiaan sekottamaan asioita, verrattuna viime syksyihin tänä syksynä puintihommien alotus on venynnyt, sekä kesto tulee myös venymään erittäin pitkäksi sateisen syksyn takia.

Vie mutt kotiin(mihin elämä miehen vie)

Blogin hiljaiselo ja kirjoittajan tauko rikkoutuu ja pirstoutuu hetkeksi puhtaasti unettomuuden vuoksi, unta todellakin kaivattaisiin, koska aamulla kello 9 herätys tällä maajussilla on pellolle puimaan ohraa pois sekä kuljettamaan sitä pellollta, mutta aina eivät mene tasa unen lahjat, isäukko kuorsaa tuolla täyttä häkää kun taas minä käynnistin koneen hetki sitten.

Unettomuus johtuu puhtaasti elämänmietinnöistä, jälleen kerran, näitä oitä on kohdallani aina välillä, ajatukset ja mietinnät päässä pyörivät täyttä häkää, ja unta ei tuu vaikka miten yrittää, ärsyttävä tilanne. Myös kummasti nämä yöt aina osuvat sillonkun aamulla olisi aikanen tai suht aikanen herätys tai menoa, koskaan ei nämä yöt ajotu sillon ku aamulla voi vapaasti nukkua vaikka päivään asti ja nousta kello 3 ylös.

Omalla tavallaan tuntuu että elämä rullaa paikallaan, ei ole vakinaista työtä, eikä määräaikaista tai pätkittäistä työtä maatilatoimintamme ulkopuolella (maatilatoimintamme ei työllistä ees yhtäkään ihmistä täyspäiväsesti, koska kyse on pienitilallismaaviljelystä), olen jo 1½ vuotta niinsanotusti rullannut paikallaan, aina löytyy jotain pientä tekemistä kotona, mutta pankkitili ei sillä liho, ja elämä rulla paikallaan kun samat kuviot elämässä kokoaika käynnissä. Poikkeuksena toki viime talvi jolloin aurausurakointi työllisti, mutta mitään pitkä-aikaista tulonlähdettä ja työtä siitä ei kehkeydy, tulevan talven osalta pohdin vielä että jatkanko hommia vai ei, koska tulevaksi talveksi asiakaskuta supistuu niin pieneksi että rajamailla on että kanattaako vehkeitä käynnistää tulevaksi talveksi.

Kuten olen aiemmin maininnut, en koskaan valmistunnut ammattikoulusta, joten olen ilman ammattia, paperilla siis. Niinikään suuri vaikutus työttömyyteeni on kortittomuuteni, kova ja karski fakta on että ilman ajokorttia ei haja-asutusseudulla pärjää, koska etäisyydet on pitkät ja työtä ei juuri tästä pienestä kylästä hirveesti löydy.

Omalla tavallaan tekisi mieli pakata kamat, ja lähteä täältä kotiseudulta pois, ei naapurikuntaan, vaan johonkin pidemälle, vaan ottaa etäisyyttä kaikkeen kotikonnuilta jokski aikaa, kunnes olisi aika palaa kotiin ottamaan maanviljelytoiminta sukupolvenvaihdoksessa yli isältäni. Mutta, tämä asia sisältää niin paljon monimutkaisuuksia. On hanakala vaan lähteä johonkin X paikkaan täysin randomisti, varsinkin kun ei minulla ammattia ole eikä ajokorttiakaan jolloin työllistyminen missä vaan on paljon helpompaa. Tällä hetkellä ehkä pientä astetta vakavempaa mietettä aiheen tiimoilta on, mutta kyseinen viritys sisältää vielä niin paljon usvassa olevia asioita ja epävarmuutta, että aika olematon kyseinen tilanne vielä tässä vaiheessa on. Mutta mukavaa olisi päästä kotikonuilta pois ja jättää kaikki taakseen ees vuodeks, paeta kaikkia vaikeuksia, saada uus ja puhdas alkupiste elämälle, yksinkertaisesti vaan päästä nollaamaan ja ottamaan etäisyyttä kaikkeen.

Elämä ei aina ole yksinkertaista ja helppoa.

Blogi piipahtaa tauolle

Blogi lähtee allekirjoittaneen bloggaajan työelämäkiireiden takia lyhytkestoiselle tauolle joka johtuu puhtaasti siitä että huomenna kello 8.30 herätyksellä lähtee oman tilamme syyspuinnit käyntiin rukiin puinnilla josta jatkamme ohran puintiin pikkuhiljaa, jonka jälkeen vuorossa ovat niinikään vehnän kuin soijapapujen puinti, puintikaus päätetään perunoiden ylösnostolla talkooporukalla.

Haluan tähän kohtaan kiittä kaikkia lukijoita, niin heitä jotka ovat jääneet blogia seuraamaan aktiivisesti, kuin niinikään heitä jotka blogissa ovat piipahtaneet, te pidätte tämän blogin hengissä ja jatkatte tarinani kulkua.

Seuraa tarinaa

Tarinani seuraajaksi/lukijaksi voi liittyä oikealla puolella tästä tekstistä olevasta palstasta kolmella eri tavalla lueteltuna ylhäältä ales seuraavassa järjestyksessä:

1) Lukijaksi bloggerissa, voit seurata blogia Blogger-tilisi kautta liittymällä blogin lukijaksi.(Varmin tapa saada tieto reaaliaikaisesti jokaisesta tekstistä)

2)''Olemme Facebookissa'' ruudussa voit tykätä blogin Facebook ryhmästä ja tällä tapaa liittyä ryhmään johon päivitän itse aina kun uusi teksti julkaistaan. (Ryhmässä julkaistaan kriittisimmät ja keskeisimmät päivitykset, jotkin kirjoitukset jätetään julkaisematta siellä, joten kaikkia kirjoituksia ei päivivtetä siellä, useimmat kylläkin.)

3)Seuraa blogilistalla napista voit liittyä lukijaksi www.blogilista.fi sivuston kautta mikäli omistat tilin siellä, lisää blogi suosiksi ja saat palvelun kautta tietoosi aina kuin blogi päivittyy. (Jokainen kirjoitus päivittyy viim. viiveellä automaattisesti palveluun.)

Tarinani (osa7)

Kuten edellisessä tarinanosassani mainitsin tapahtui tarinassani dramaattinen känne Maaliskuussa 2011, ihan tarkkaa päivämäärää en enään muista mutta maalis-huhtikuun vaihteseen tämä kyseinen tarinanpätkä tarinani varrelta sijoittuu.

Kuten mainitsin tarinanosa 6:ssa niin magneettikuvat, niin pää- kuin niinikään selkäytimen magneettikuvaukset uusittiin sekä niinikään otettiin uusi sähkökoe kahden edellisen jatkoksi. Maaliskuussa oli vuorossa lääkärikäynti jonka oletin ja luulin olevan puhdas rutiinikäynti, että tuloksista ei varmaan mitää mullistavaa ole selvinnyt, ja että kuten edelliskesänäkin, tämäkin kesä pidettäisi vapaana tutkimuksista ja asioita tarkasteltaisiin jälleen syksyllä, toisin vaan lopulta kävi.

Astelin Meilahden sairaalaan tosiaankin sillä olettamuksella että kyseessä olisi rutiini käynti lääkärinvastaanotolle, vaan toisin kävi, alkuun kaikki meni normaalien rutiinien mukaan, lääkäri kyseli vointeja ja niin edelleen ja ilmoitettuani havaintoni ja että ongelmat ovat edelleen jaloissa jatkuneet lääkäri tutki normaalit neuroloogiset tutkimukset, jotka tosin ko lääkärikin koki turhiksi, koska ihmisen keho on siitä hauska että kun jotain suoritetaan tarpeeksi monta kertaa, ei ihmisen keho enään reagoi välttämättä ''oikein'', koska se on oppinnut mitä ko testeissa tapahtuu.

Tutkittuaan lääkäri ilmoitti hakevansa korkeamman oppineen paikalle, että häntä mietiyttää yksi asia. Osastoylilääkäri tuli paikalle ja kyseli ja tutki ja teki omia johtopäätöksiään ja hetken kuluttua hän aloitti tähän
mennessä varmaan hämmentävimmän 15 minuuttisen tarinassani.

Aluksi hän kertoi että nuorempi kolleegansa oli hakennut hänet tutkimaan ja varmistamaan hänen havaintonsa siitä että vasemman jalkani hermot eivät reagoineet ärsytykseen oikein (siihen mennessä ärsytyksessä ei koskaan oltu havaittu poikkeavuuksia), sekä hän niinikään ilmoitti asian jonka jo tiesin itsekkin, sen että en kävellyt enään kuin normaali ihminen, kävelyäni voisi kuvailla hieman laahustavaksi ja vaapuvaksi, koska tunto jaloista oli poissa omalla tavallaan. Tuon jälkeen kyseinen lääkäri jatko kysymyksiään ja kyseli yhtä sun toista et mitä tapahtuu ku on ollu tunnot et semmosta ja semmosta tapahtuu, ja kyseli saamistani sairauskohtauksista. Hän niinikään kertoi että kahdesta magneettikuvasta, molemilla kerroilla kun selkärankani oli kuvattu, oli löydetty poikkeava löydös, löydökselle oli myös jokin hieno termi jota en enää kykene muistamaan.

Jossain vaiheessa muistan jo lääkärikäynillä ajatelleen että tästä se palapeli lähtee aukeemaan ja vastauksia alkaa löytymään. Vaan toisin kävi, tuon keskustelun jälkeen osastoylilääkäri piti sitten ''loppupuheensa''. Jossa hän kertoi minulle että hyvät uutiset on etten sairasta mitään vakavaa ja ettei minulla ole mitään vikaa ja että tutkimuksia ei enään jatketa. Kyllä, luitte täysin oikein, hän nimenomaan väitti näin, kerrottuaan ensin että vasemman jalan hermoissani on jotain häikkää, sekä niinikään todettuaan ettei kävelyni ole normaalia, sekä että selkärangan magneettikuvauksista on löydetty poikkeavuuksia. Joten käytänössä, ensin hän kertoo asioista jotka poikkeavaat normaalista, ja tämän jälkeen hän kertoo minun olevan täysin terve.

Meneekö yli logiikan? Niin on mennyt minullakin, kuten kaikilla jotka tämän ovat kuulleet, koskaan en ole vielä tuota sisäistännyt ja ymmärtännyt miten lääkäri voi aluksi luetella asioita jotka on pielessä ja poikkeavat normalista, ja tämän jälkeen ilmoittaa että ihminen on täysin terve. Jälkeenpäin ajateltuna, tuntui kuin osastoylilääkäri oli tehnyt päätöksensä tutkimusten lopettamisesta etukäteen, eikä pystynnyt enään käynnillä myöntämään virhettä ja perumaan aikomustaan ja myöntää että hän oli hätiköinnyt päätöksessään olla tutkimatta enempää.

Epätietoisuus on sairauksista pahin

Omaa kuolemattomuutaan tulee epätietoisuudessa pohdittua monesti. Ihmiskeho ei ole kuolematon, jokainen meistä poistuu jossain kohtaa maanpinnalta, osa aikasemmin, osa myöhemmin, osa luonnollisista syistä, osa onnettomuuksissa, osa sairauden myötä ja osa niinikään surullisesti myös omasta tahdostaan, mutta joakinen meistä kohtaa oman loppunsa jossain vaiheessa, kuolema on väistämätön osa elämää.

Mutta epätietoisuus on kaikista sairauksista pahin, koska epätietoisuutta ei voi lääkitä, epätietoisuutta ei voi todeta, epätietoisuudessa on hankala elää omaa elämäänsä ja tehdä omia päätöksiään koskien elämäänsä, kun ei tiedä mitltä elämä ja tulevaisuus näyttää joskus, kun ei ole mitään tietoa siitä miten sairaus jota sairastat tulee kehittymään sekä vaikuttamaan elämään. Miten sairaus tulee kehittymään kun sille ei löydy nimeä, kun sairaus pysyy kasvottomana taustalla takapiruna.

Epätietoisuus on hankala tilanne kun kyseessä on sairaus, sinulle ei löydy diagnoosia, sinua ei voida auttaa, sinulle ei voida määrätä lääkkeitä, eikä sinulle voida määrätä mitään helpotuksia, koska diagnoosia ei ole olemassa. Sinua ei yksinkertaisesti juuri voida auttaa. Epätietoisuus on sairauksista tämän takia pahin, koska apua ei voi vastaanottaa tai saada, et voi saada helpotuksia, niiniään elämää on hankalempi suunnitella ja lähteä elämään, koska et tiedä millon ne suunnitelmat sairauden vuoksi katkee, koska kellään ei ole harmainta aavistustakaan siitä miten sairaus tulee etenemään ja vaikuttamaan elämään.

Kun elää kauan epätietoisuudessa, ajoittain tuntuu siltä että mikä tahansa diangoosi olisi parempi kuin epätietoisuudessa eläminen, todellakin mikä tahansa diagnoosi, vaikka tämä ei ehkä ole lähimpänä totuutta loppujenlopuksi, koska on monia diagnooseja jotka jättäis mieluiten pois ja kokematta. Eräs lääkäri matkani varrella on kiteyttännyt asian yhteen lauseseen ''Epätietoisuus on pahempi kuin mikään sairaus, koska sitä ei voi lääkitä muutaku epätietoisuuden vuoksi syntyneitä asioita, kuten masennusta.''.

Epätietoisuudessa tulee niinikään otettua omassa päässään esille vino pino mappeja, ajatukset harhailevat mappi A:n ensimmäisestä osasta kohdasta ''Aa'' mappi Ö:ön kohtaan ''Öz'', epätietoisuudessa tulee mieittyä kaikkia diagnooseja joita on väläytelty, sekä muitakin väläyttämätömiä epävirallisia diagnooseja. Lopulta jossain vaiheessa päässä vaan kaikkien ajatusten keskellä lyö tilttiä, ja epätoivo valtaa pään kun asiat tuntuu rullaavan paikallaan, mutta se on ohimenevää, onneksi.

Huikaiseva tarina

Törmäsin yksi ilta huikaisevaan tarinaan johon itsekkin keskellä yötä ''paneuduin''.

Kyseinen tarina kertoo ihmisestä, tytöstä, ennekaikkea taistelijasta joka taisteli itsensä anorexiasta vapaaksi, suosittelen ko blogia lämpimästi, kannattaa oikeesti ottaa aikaa ja paneutua blogiin, ja ottaa se ns ''takaapäin'' elikkä lukea vanhimmasta julkaisusta uusimpaan. Se ottaa aikaa, mutta ainaskin omasta mielestäni se oli kannattavaa.

Linkki blogiin: omilla-rajoilla

Motiivini blogin julkaisuun

Eräs lukija kerran kysyi blogin ulkopuolella että miksi oikeestaan kirjoitan tätä blogia, miksi jaan näin henkilökohtaisia asioita osittain täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Syitä on monia, pääsyyni on ehkä halu jakaa tarina, halu osoittaa niille ihmisille jotka harmittelevat flunssaansa ja kuumetta, yskäänsä, tai kuten erään lukijan tapauksessa, leikkauksesta toipumista, että asiat voivat olla pahemminkin, jos vaan osaa nähdä asiat niin. Näen asiat itsekkin sillä tavalla, vaikka oma tilanteeni on mikä on, niin on ihmisiä joiden tilanne on pahempi kuin minulla, eikä minulla loppujenlopuks niin huonosti pyyhi vaikka vaikeuksia onkin.

Ehkä niin ikään omalla tavallaan tämä blogi toimii omien ajatusten purkukanavana, saa ajatuksia purettua päästä, konkreettisesti eteensä myös asioita miteittäväksi, sekä niinikään konkreettisesiä asioita joista jälkeenpäin muistella, ja jos joskus miettii etti miten joku asia suurinpiiretein meni, voi vastaus tästä blogista löytyä, ehkä sille ei tällä hetkellä tule tarvetta, mutta kun tätä aikaa 10 vuoden päästä muistelee, voi täältä vastausia saada niinikään itelleen kirjoituksien joukosta kun osa asioita jo ajan saatosta saattannut unohtua.

Niinikään, haluan myös kannustaa ihmisiä jakamaan tarinansa, koska monella tapaa se on hyvä asia, kuten sanoin saa ajatuksia päästään pois, sekä niinikään, jotkut tarinat on tehty jaettaviksi omalla tavallaa, kuten sanottua, ehkä joku omassa tilanteessani ei haluaisi tarinaansa jakaa, mutta itse niin olen päättännyt ja haluan tehä.

Eräässä paikassa esitettyyn väitteseen voisin niinikään tässä vastata, en jaa tarinaani sen vuoksi että haluaisin ihmisiltä sääliä, ei, en todellakaan, päinvastoin, sääli on asia mitä nimenomaan juuri en halua vastaanottaa. Sääliä en kaipaa enkä halua, siitä ei ole mitään hyötyä, ei minulle, eikä sille joka sitä yrittää antaa, vaikka tarkoittaisikin vain ja ainoastaan hyvää sillä, sen sijaan mielipiteitä, kysymysiä, palautetta sekä muuta asiaankuuluvaa otan mielelläni vastaan.

Niinikään, ehkä tarinallani haluan myös osottaa että vaikka elämä kääntyy selälälleen, voi siitä selvitä, muiden tuen avulla kuin pohdiskelemalla asioita itse, välillä pysähtymällä miettimään asioita, sekä niin edelleen, asioita voi selvitä, ja vaikka kaikki tuntuisi mahottomalta, niitä parempia päiviä tulee joskus, vaikka siltä ei aina tuntuisi.

Mutta loppujenlopuksi, suurin motiivini on ehkä tosissaan se että haluan kannustaa ihmisiä näkemään asiat eri lailla tarinani myötä ja sen kautta.

Kuka minä olen?

Tässä blogissa esitetään otsikon mukaisesti hieman itseäni laajemmin kuin aikasemmin kenties. Ennen sitä vähä löpinöitä teille ''vakkareille''.

Blogi on päivittymässä tähän päivään hiljaa mutta varmasti, suunnilleen kuukauden päästä on tarkoitus päästä tarinaosaan numeroltaan 8/9. tarinanosa 7 tosin saapuu lähiaikoina ennen syyspuintikiireitäni, tarinaosa numero 8 ajoittuu joko tuohon syysuun alkuun, tai aiemmin, riippuen hieman mikä numero tuolle syyskuun alusa julkaistavalle tarinalle lopulta tulee.

Niitä odotellessa tulen pyrkii pitämään blogia hengissä vastaamalla hieman kysymyksiin, arvotuksiin ja muihin aatoksiin tarinani ympärillä, tämä nimenoomainen kirjotus on sarjassaan ensimmäinen näistä, jatkoa seuraa kun aikaa löytyy rustata ajatuksiaan ales ja vastausia kysymyksiin, niin niihin harvoihin jotka täällä ite blogissa esitetty, mutta niinikään epäviralliseen palautteseen josta olen lukennut parissa paikassa joissa tämä blogi on esillä ja esitettynä.

Minulle huomautettiin blogin ulkopuolella että oikeestaan, kuka minä olen, on kadonnu arkistojen syövereihin, joten tästä lähtee uusi esittely tiivistettynä.

Kuka?


Olen lokakuussa 21 täyttävä pienviljatilallismaanviljelijä perheessä kasvannut ja edelleen tilalla asuva Siuntiolaisnuorukainen Länsi-uudeltamaalta. Tällä hetkellä työllistän itseäni vain ja ainoastaan käytänössä maanviljeymme parissa josta toki palkkaa en nosta koska alan tilanne pienviljelijöien osalta on mikä on(Rahaa ei juuri ylimäärästä ole mihinkään mikäli aikoo toimintaa pitää elossa.). Mikäli terveyteni pysyy siinä kuosissa tulen joku päivä astumaan isäni saappaisiin ja jatkamaan tilamme toimintaa 3:na sukupolvena ketjussa.

Mikä ylläpitämäsi blogi on?


Ylläpitämäni ja kirjoittamani blogi on eräänlainen teema-/elämäntarinablogi, nimensa mukaisesti, kyse on yhden miehen erillaisesta tarinasta elämässä, polusta jota kukaan muu ei tule kävelemään, polusta jota kukaan ei täysin tule koskaan ymmärtämään. Kyse on tarinastani jonka haluan jakaa, motiiveihini palaan joskus toisen poustauksen muodossa koska siihen saadaan erillinen postaus kasaan, tätä iis on minulta joskus kysytty, mikä on motiivini tämän blogin ylläpitäimseen ja miksi haluan jakaa suhteellisen henkilökohtaisiakin asioita täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Mitä sinä sairastat?


Tähän olen kieltäytynnyt vastaamasta, koska jos asia todellakin kiinnostaa, taidan pysya blogini lukijana niin kauan kunnes paljatan asian tässä blogissa, joka on noin kuukauden päästä kun tarinani päivittyy tähän päivään.

Minulle saa esittää kysymyksiä, palautetta ja mielipiteitä vapaasti, niin täällä blogissa kuin blogille pyhitetyllä facebook-sivulla johon voit blogin oikeessa kulmassa halutessasi liittyä. Niinikään minulle saa myös esittää toiveita asioista joista minun haluttaisi kirjoitettavan sairauteni ympäriltä ja muutakin mitä vain mieleen tulee.

Onni olet juuri sinä.

Joskus elämässä käy onni, onni koostuu pienistä asioista, kuten eräs ihminen minulle kovin yritti osoittaa, hän tarkoitti muuta, mutta onnenni on että olen viime aikoina saanut tutustua häneen, ymmärtää hänen elämäänsä, ja hän on yrittännyt ymmärtää omaani. Kyseinen ihminen tulee varmasti joskus jatkamaan matkaansa, ja unohtamaan minut ja tarinani taka-alalle, mutta juuri tällä hetkellä, sinä olet onneni ja onneni on ollut saada tutustua sinuun, olet tällä hetkellä hyvin arvokas ihminen. Kuuluisan sanonnan mukaan '' Kultaakin arvokkaampi''.


Kyseinen ihminen luotti harteilleni asian elämästään jota hän ei ennen tätä hetkeä ole kenellekkään ulkopuoliselle luottannut, kiitän häntä luottamuksesta ja tarinastaani, kenties joku päivä kun ymmärrän tarinan täysin, tuo tarina nousee suureen arvoon omalla polullani selvitytyä tästä elämästä.

Kyseinen ihminen ei ole tehnyt kuten monet muut, hän ei pelästynnyt tarinaani, hän ei pelästynnyt sitä mitä olen, tai ensivaikutelmaa minusta, hän halusi nähdä kuoreni alle, ja sinne hän on nähnyt ja päässyt. Olen niinikään luottannut hänelle asioita joita en välttämättä kaikille kertoisi. Olen naurannut hänen kanssaan monet naurut, naurut jotka ovat piristäneet päivää, naurut jotka ovat edes vähäksi aikaa saanut taisteluni unohtumaan taka-alalle. Hän ei tuominnut minua ensivaikutelman perusteella, vaan jatkoi tutustumista minuun, hän ei välittännyt hieman kyseenalaisesta huumoristani, eikä tuominnut tekojani tai sanojani ensiseisomalta. Hän ymmärsi että elämä on kolhassut minua, ja olen umpikujassa. Hän yrittää potkia minua perseelle ja nähdä asioita uudessa valossa. Hän antaa minulle toivoa elämään asioista jotka ovat olleet pimenossa, toki monet asiat ovat utopisia ja eivät varmaan toteudu, mutta hän ei sano EI. Hän antaa toivoa, toivoa paremmasta huomisesta, toivoa että kenties asiat joskus kääntyvät parempaan päin, ja kenties jopa tiemme joskus kohtaavat, vaikka se tosiaan on epätodennäköistä, mutta hänen mukaansa mahdollista.

Hän ei takerru pieniin asioihin, vaan osaa nähdä niiden yli, ja auttaa minua tekemään samoin. Meillä on kaksi täysin erillaista tarinaa ja lähtökohtaa, mutta silti, jaamme asian, olemme taistelleet elämässä, ja asiat eivät aina ole olleet meille yksinertaisia, eikä tulevaisuus aina järin valoisa, tai polku tietoinen mitä kulkea. Meille tulevaisuus on joskus ollut taivas ja maisema täynnä paksuinta sumua, jollain tasolla luulen meidän ymmärtävän toisiamme. Olemme kulkeneet niin samanlaisen polun, mutta silti täysi erillaisen polun elämässä. Asiat eivät ole olleet aina yksinkertaisia, mutta hän on selvinnyt polussaan eteenpäin, ja kannustaa minua tekemään samoin. Hänen sanoin, unelmistaan on tehtävä totta, ja pyrin jollain tasolla näin tekemään, kuhan tulevaisuus näyttää vain kumman kahdesta mahdollisesta polustani lähden kulkemaan.

Minun onnenni tällä hetkellä on saada tuntea sinut sekä tutustua sinuun vaikka vielä joku päivä tiedän sinun jatkavan matkaasi ja minä jään kulkemaan polkuani.

Tarinani (osa 6)

Kaikkien sähkökokeiden selvittyä tuloksettomina tuolloin 2010 päätettiin lääkärien kanssa rauhottaa tilanne kesäksi ja tarkastella asioista uudelleen jälleen syksyllä, tarkemmin muistaakseni lokakuussa oli mulla lääkärinvastaanotolle aika jossa pohdittiin asioita uudestaan.

Kesä sujui tosiaan suhteellisen kivuttomasti ja ongelmitta, mitään sairauskohtauksia ei ollut mutta heikkous oli edellen jaloissa ajoittain tallella, jonka vuoksi lääkäri päätti uusia kaikki kokeet, niinikään myös litvorin uusinnan elikkä selkäydinnäytteenoton uusinta oli edessä, kaikkihan muistamme miten edellinen kerta päättyi. Myös molemmat magneettikuvat uusittiin sekä niinikään teetätettiin jälleen uusi sähkökoe kahden edellisten jatkoksi.

Pelonsekaisin tuntein hyväksyin että likvorin otto oli uudestaan edessä, tosin, mitään suurempia pelkoja ei silti ollut mielessä, ainoastaan huonot moistot takaraivossa väkisinkin pisti miettimään että mitä jos kaikki tuo uusintuu. Hoitajan varatessa aikaa likvoriin hän kysyi pakollisen kysymyksen ''Saako kandi suorittaa näytteenoton?'' Hoitajat ilme ole suhteellisen näkemisen arvonen kun ilmoittin että kyllä mun puolesta saa, hän hiljaa totesi vaan ''ei hitto mikä hullu...'', kyseinen hoitaja tiesi miten edellisessä likvorissa oli käynyt ja täten hän ei uskonnut että luottaisin kandiin asiassa, mutta vastoin hänen olettamustaan, ei minulla ollut mitään sitä vastaan vaikka joku muu saattaisikin vaatia tuommosen jälkeen nimenomaan ammattitaitoista lääkäriä.

Likvori otettiin marraskuun alussa ja toimenpide sujui suhteellisen kivuttomasti, tosin kandi joutui pistämään kylläkin kaks kertaa käänettyään neulan selkäytimessä väärään suuntaan (muistaakseni neula kuului vääntää vasemalle ja kandi väänsi oikealle) toki tämäkin oli ohjaavan lääkärin vika koska ohjaava lääkäri sekos ja sano väärän suunnan, joten kyseiselle kandille puhtaat paperit toimenpiteestä. Toimenpiteseen sisäänastuessa kandikin ihmetteli että kuin hitossa suostun siihen että hän tekee toimenpiteen, selkeää vastausta mulla ei kyll kandille ollu mutta en vaan tiiä miksei asiaan tosiaan ongelmaa mulla ollu vaikka kaikilla muilla tuntui olevan.

Joulu- ja Tammikuun aikana uusittiin molemmat magneettikuvaukset joista jälkimmäinen, selkärangan magneettikuvaus oli suhteellisen hauska kokemus myöskin, päivystyspotilaiden vuoksi mutt kuvattiin sairaalan parkkipaikalla rekan peräkärryssä johon ei ollu keretty pistää lämmitystä kiinni, joten siellä mutt sitt kuvattiin parin asteen lämpötilassa boxereissa, oli muuten suhteellisen vilposaa makaa kuvauksessa...

Helmikuussa tehtiin tosiaan tuo uusi sähkökoe jossa tungettiin vuorostaan päähän semmnen päähine jota käyttä johdettiin päänahkaan sähköä, oli erittäin mukava kokemus sekin, pää kutis viikon sen jälkeen varsinki ku kokeensuorittannut hoitaja raapi päänahan hajalle sitä kypärää varten semmosella hiton metallitikkulla, ai että kun teki mieli lyödä sitä hoitajaa välillä. Raapimista kesti tosiaan se 30 min ennenku kypärä oli päässä lopulta. Mutta loppujenlopuks kivuttomin kaikista  sähkökokeesta tuo oli.

Maaliskuussa 2011 tarinani sai jälleen uuden käänteen johon palaan jälleen uudessa tarinanpirstaleessa vuorostaan. Maaliskuu sisälsu uuden sairaalan meriittilistalle sekä muutenkin dramaattisen käänteen tarinani osalta joka vaikuttaa tarinaani tähän päivään asti edelleenkin negatiivisessa muodossa.

Tarinani edelliset osat niputettuna tässä mikäli tarinani on sinulle tuntematon.

Hämärästä paluuta

Viimeisien viikkojen aikana blogiliikenne hiljaiselosta huolimatta on piristynyt jonkinverran, joka ilmeisesti näyttää viitteitä siitä että vaikka blogi on hiljentynnyt päivityksien osalta, tarina kerää yhä mielenkiintosta ja kiinnostuksia vaikka kijroittajalla ollut niinsanottu blogikuivuus.

Viimeisin viikkojen aikana olen niinikään vastaanottannut jonkinverran toivomuksia siitä että blogia jatkettaisiin, ja tarinaa päivittettäisiin tähän päivään asti jotta loputkin asiat selkenisivät lukijoilleni. Viimeisimmän toiveen vastaanotin tänään pari tuntia takaperin, ja yritän löytää jälleen motivaatiota muistella asioita jälleen taaksepäin tästä päivästä ja yrittää jälleen muistin syvöereistä muistaa asioiden kulkua.

Tiivistetyt tapahtumat ovat jo esiintyneet tähänä mennessä, tämän jälkeen menee ehkä 3-4 tarinaa vielä että olemme tulleet tähän päivään asti, tarkkaa lukumäärää en tähän kohtaan vielä osaa ennustaa, mutta tiedossa on niinikään tiivistymisestä huolimatta myös kaikista rankin osa tarinastani, joka ei liity itseeni, vaikka siihen sairaala liittyykin. Mutta tähän palaamme jossain vaiheessa kun tarina saavuttaa tämän pisteen.

Yritän päivittää seuraavaa tarinanosaa jo nyt viikonlopun aikana, mitään takeita asiasta en pysty antaa koska mitäilmeisimmin viikonloppu sisälää jotain ohjelmaa osaltani jota e vielä tiedä koska odotan huomenna asiasta puhelua ja täysi mysteeri minulle asia vielä on että mitä kyseinen puhelu pitää sisällään.

In the dawn of return

Tahatonta taukoa vietelty viime viikkoina kun talven jäljiltä latailtu akkua ja suuntailtu ajatuksia hieman muualle ja pohtiessa myös kesän kohtaloa ja suuntauksia.

Mutta lähipäivinä, ehkä huomenna, ehkä vasta loppuviikolla aletaan taas jälleen suuntamaan blogin pariin ajatuksia ja latelemaan päivityksiä kehiin, ainakin niin kauan kunnes kevätkylvöt iskevät kehiin ja vievät jälleen aikaa, tällöin saatan mahdollisesti jälleen hiljetyä, mutta paluun lupaan tehä kylvöjen päätyttyä.

Tässä kaikki tällä erää, palaillaan taas asiaan.

''Selvisin silti-selviäthän sinäkin''

I've walked a path that no one else will ever walk, I've taken steps that no one else will ever take, I've suffered in ways that no one else will ever be able to even imagine. But I've survived, will you?

Minä selvisin, selviätähän sinäkin? 


Tämä blogikirjoitus on lähtösin erään ihmisen kommentista toisessa palvelussa aiemmin tänään illalla. Hän lausui sanat josta tämä lähti nyt liikkeelle ''Sä olet kokennu kovia, tarvii astetta lujemman ihmisen selviä tommosesta sekoamatta.''


Osittain oikeassa, osittain väärässä. Totta on se, olin kokennut kovia jo eräällä lailla jo ennen sairauttani, joka oli jo opettannut elämää. Kyseessä oli nimittäin pitkään jatkunnut koulukiusaus joka jo kovetti ulkokuortaani ennen sairautta. Oikeestaan pahimmat vuodet olivat ammattikouluvuodet, vuodet ennen sairastumistani tähän sairauteen, sekä sairauteni aikana jolloin tutkimuksia tehtiin ja sairaudelle yritettiin löytää syytä. Joten elin tuon 2 vuotta sairauteni tutkimusmaailmassa rinnakkain koulukiusaamisen kanssa. Osittain kyseessä jälkimmäisissä vuosissa oli myös sopeutumisongelmia, koska kyseisen kiusaamisen takia nimenomaan vaihdoin ammattikoulua kesken koulutukseni 120km itäänpäin. Olenko kiusaajille katkera? En, he osoittivat vain minulle kuinka heikkoja ihmisiä he itse olivat, ja kenties vielä ovat? Oikeestaan tuo kiusaaminen on asia josta olen hyvin pitkälle vaiennut, en ole usein puhunnut siitä, eikä juuri hirveen moni sitä tiedä, jälkeenpäin minua kaduttaa että annoin tilanteen mennä siihen, enkä koskaan asiaa myöntännyt vaikka minulta useaan otteseen kysyttiin asiaa, ja minua nimenomaan yritettiin auttaa. Kenties asiat olisivat olleet hepompia mikäli olisin asian myöntänny, enkä paennut asiaa yksinäisyyteeni. Kuka tietää, jossittelu lienee tässä kohtaa enään turhaa.

Selvääkin, molemmat rasittaa ihmistä, asioiden eläminen rinnakkain taas, rasittaa kaksinverroin, ellei jos mahdollista, vielä kovemmin. minulta on joskus kysytty, olenko sairauteni tai kiusaamiseni takia harkinnut itsemurhaa jotta olisin päässyt siitä kaikesta pois. Vastaus, jonka näin yleisesti ensimmäistä kertaa tunnustan, on kyllä. Molempien osalta. Mutt kun tilanne meni siihen, aina löytyi tukiverkosto taustalta joka auttoi nousemaan Myös ehkä onnea oli mukana että joskus en apua pyytännyt, vaan joku otti olkapäästä kiinni ajoittain ratkaisevalla hetkellä, ja pysäytti ja palauttu jälleen mielenrauhaa pääkopan sisälle saamalla puhua asioista. Eräs heistä lukee tätä blogia, ja en tiedä mikäli hän tajuu näin tehneen, mutta hänelle haluan tässä kohtaa esittää pienimmän asian mitä pystyn tekemään, kiitos avustasi polkuni varrella. Jossainvaiheessa tunnustin myös että sairauteni oli liikaa itselleni, ja hain muista ihmisistä tukea juttelemalla asiasta, sekä myöntämällä etten pärjännyt enään yksikseen. Tämä oli asia joka myös pelasti minua, en pitännyt pahaa oloani sisällä, vaan hain tukea ja keskustelin asioiasta ihmisten kanssa. Tuki on tärkein asia mitä löytyy.


Olin ennen ihminen joka piti asiat sisällään, kaiken sen pahan olon, katkeruuden, vihan, suuttumuksen ja pettymyksen kaikkiin ja kaikkeen. Sairauteni opetti minulle, että painolastia kannattaa ja myös ehdottomasti pitää keventää omilta hartioiltaan. Ihmiset kuuntelevat kyllä, mikäli puhut heille, kerro että sinulla on paha olo, joku kuuntele kyllä, ja joku tukee sinua kyllä. Vaikka olisi kuinka vaikeaa tahanasa, ja vaikka et haluaisi, ja vaikka sinun olosi olisi kuinka paha tahansa, puhu asiasta jollekkin, toisinkuin sinä luulet, et sinä vaivaa ketään, päinvastoin kyseinen ihminen varmasti arvostaa että puhut juuri hänelle. Tämä ihminen saa olla kuka tahansa, kuhan puhut jollekkin, kuhan kerrot jollekkin pahasta olostasi, olkoot se kuka tahansa, tee niin, älä jää huonon olon kanssa yksin, sinä et ole kenellekkään taakka vaikka kerrot ongelmistasi.

Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään

Tähän kohtaan hieman blogin kuulumisia jotka ei oikeestaan kiinnosta ketään, mutta julkaistaampas nämä nytten erään toisen blogin innoittamana. Blogi on kerännyt viime päivinä normaalia laajempaa huomiota, mistä kaikki tämä johtuu, en oikeestaan tiedä, tainut vaan tulla joku ennätyksellinen kävijäpiikki jostainsyystä. Suurin syy kävijämääriin taitaa olla Facebook ja ryhmän lanseeraminen siellä lukijoiden pyynnöstä jolloin nuo pari harvaa tykkäystä mitä ryhmä saanu kasaan tavoitti tykkääjien kautta satoja ihmisiä joista osa valitsi tarkistaa mistä asiassa on kyse, harva tais kummiskaan pysyväks kävijäks jäädä tilastojen perusteella seurajien osalta.

Launtaina tosiaan oli vilkkain päivä blogin historiassa, blogissa vieraili tällöin 263 kävijää yhden päivän aikana. Tähän mennessä blogi on tavoittannut yhteensä 1437 kurkistusta blogin tiimellyksiin, joka tosiaan on enemmän kuin odotin, ottaen huomioon että blogi perustettiin ja tarinani aloin jakaa tammikuun loppupuolella. Bloggerin kautta julkisesti blogia seuraa 3 ihmistä, viikon sisällä huima 300% korotus tapahtunnut asiassa ;). Lisäksi epäilen että seuraajissa löytyy ainakin 2 anonyymiä seuraajaa, tästä tosin en voi mitään varmuutta esittää.Facebookryhmässä tarinaani seuraa tällä hetkellä 4 ihmistä. Blogipalvelu blogilistassa tilaajia löytyy 8 kappaletta, viikottaisia seuraajia taas 74 kipaletta, mutta statistiikan perusteella lähes kaikki eivät seuraamisestaan huolimatta blogissa aktiivisesti käy.

Kommentteja itse blogiin on tullut kahden eri käyttäjän toimesta, 3 kommentin verran. Vilkaistaan tapahtuneita muutoksia näihin verrattuna jossain vaiheessa jälleen, ihan huvin vuoks hauska verrata tapahtuneita muutoksia liikenteessä ja kävijämäärissä.

Nyt myös Facebookissa

Yleisön pyynnöstä, löydätte nyt yhdenmiehentarinan myös Facebookista, josta sivusta voi tykätä, päivitän sinne joka kerta kun uusi kirjoitus ilmestyy täällä blogerissa, mikäli mieli tekee jakaa tarinaani tuolla facen puolella, saa vapaasti niin minun puolestani tehdä, kyseessä on julkinen ryhmä, joten sitä saa jakaa, niinikään suoraa osotetta blogiin myös.

Yhdenmiehentarina Facebookissa

Tarinani, osat 1-5

Tähän mennessä ulos on tullut 19 eri kirjoitusta, joten 20 ulosjulkaistu kirjoitus saa täten olla hieman vanhan kertausta, koska minulle on kerrottu että on hankalaa enään samaistua tarinaani koska vanhat ja ensimmäiset tarinanosani ovat kadonneet arkiston syövereihin ja ovat vaikeasti löydettavissä. Tästä tekstistä tulee erittäin pitkä, varotukset sanan siis uusille lukijoille, mikäli aiotte lukea koko kirjoituksen, varatkaa siihen aikaa, suosittelen näin tekemään ja paneutumaan tähän ''yhteenvetoon'', kuulemma se kannattaa...Siirtykäämme siis itse tarinaan lähtien osasta yksi ja päättyen osaan kuusi joka on viimeinen julkaistu tarinanpätkä.

Lyhykäisyydessä viimeiseen reiluun 2 vuoteen on sisältynyt laskujeni mukaan 5 eri sairaalaa, 9 eri ambulanssia, ja lukuisia satoja terveydenhoitohenkilökunnan työntekijöitä.

Elokuussa 2009 aloin tuntea että kaikki ei ole ok, kärsin huonosta olosta, sekä käsittämättömistä päänsäryistä sekä huimauksesta, mutta, itsepäinen ja periksiantamaton jääräpää kun on, hakeuduin vasta lokakuussa lääkärin pakeille, tarkemipi päivämäärä oli tarkalleen 10.12.2009, 2 päivää ennen 18 vuotissyntymäpäiviä. Lääkäri ei aluks huolestunnut hirveesti, mutta mitatessaan pulssin, joka istuessaan normaalisti mulla on 60-80 välissä, ollessaan 145 lähti tutkimusket käyntiin, sydän tarkistettiin, sekä otettiin kasa verikokeita. Joten täysi-ikäisyys lähti minun osaltani hieman erilailla muista poiketen käyntiin, sairaalakäyntejä, verikokeita, sekä muuta asiaankuuluvaa, ei ehkä täydellisin tapa aloittaa täysi-ikäisyys?

Pari päivää tuosta ja tuli ilta jolloin olo meni niin heikoks että olin ajoittain tajunnan rajamailla, sukulainen heitti päivystykseen jossa vietin seuraavan vuorokauden tarkkailussa ja piuhoissa kiinni, siitä taas olo koheni niin että pääs kotiin ja paperit lähetettiin eteenpäin ja pyydettiin tarkempia tutkimuksia, niitä ei kumminkaan koskaan saatu pyynnöistä huolimatta.

Siitä pari päivää ja töissä menin niin huonoon kuntoon että työkaveri pakotti lähtemään sairaalaan, jossa oltiin taas joku aika ja siellä oltiin taas monitoroinissa, tämä toistu pari kertaa. 4 kerralla muistaakseni pakeilleni tuli sitten sairaalan ylilääkäri, tapaukseni oli herättännyt sen verta laajemman huomion, että ylilääkäri tuli tutkimaan, ylilääkäri puhui epäillystä että aiheuttaja oireilleni saattaa olla ylimääränen asia päässä, joten joudun pää magneettikuvauksiin. Kuvauksista ei lopulta löytynnnyt mitään hälyyttävää, ja sen jälkeen kunto parani taas. Jokaisella kerralla lähetettiin paperit eteenpäin tarkempiin neuroloogisiin tutkimuksiin, mutta koskaan ne ei tuoneet mitään tuloksia, myöhemmin sain tietää että lyhyeen ajan sisällä 2 kertaa lähetetyt paperit kuuluisi neurologien tutkia, ja minulta lähetettiin 4 vai 5 eri kertaa paperit.

Marraskuun puolessavälissä tapahtui siihen mennessä radikaalein asia, sukulaiseni muistotilausuudessa piti lähteä hakemaan kahvia, mutta en päässyt enään pöydästä ylös, jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet, mutt kannettiin siitä makaamaan, ja ambulanssin tullessa olin siinä tilassa että en täysin tienny mikä päivä on ja missä olen, siitä sitten lanssilla sairaalaan josta päivystyksen kautta päädyin viikoksi osastolle, sairaalaan tullessa olin jo hieman paremmin tämän maailman puolella, lopulta keskuteltuani vastuussa olleen lääkärin kanssa päätimme yhdessä että osasto on mulle se paras osote, varsinkin kun ei neuroloogi halunnut tutkia muo, ja osastolle päädyttyäni, neurologiset tarkemmat tutkimukset oli pakko käynnistää neurologin toimesta kun osastopotilaana olin. Mutta tyylikkäin vaatetus kaikista sairaalakerroista oli tällöin, päivystyssessäkin hoitajat kehuivat että tyylikkäin potilas koko vuoron aikana, vaatetuksena oli tietenkin puku päällä ja ykkösissä mentiin lanssilla sairaalaan.

Osastolla ollessani tehtiin erillaisia kokeita, ja sain diagnoosin ongelmilleni, häiriö tasapainoelimessä, myöhemmin kävi ilmi että tämä diagnoosi oli virheellinen. Diagnoosi kumottiin myöhemmin toisen lääkärin toimesta virheellisenä diagnoosina, olin itsekkin suhteellisen skeptinen diagnoosiin, koska se ei koskaan selittänny kaikkia oireita, ainoastaan huimaukseni, päänsärkyjä, huonoa oloa ja jalkojen katamattomuutta ei kysenen diangoosi koskaan selittännyt.

Ongelmat kyseisen neuroloogin kohdalla ja hänen haluttomuudessaan tutkia minua tarkemmin, johtuivat enemmän tai vähemmän siitä että koska olen niin nuori, niin eihän sen ikäsellä voi mitään vikaa olla terveydessä, eihän?

Jouluaatonaattona 2009 siskoni tullessa kotiin löysi hän minut makaamasta lattialta, ylös en päässy ja siinä makasin jo jonkunaikaa koska puhelinta ei taskussa ollut, ja tiesin siskon tulevan kohtapuolin kotiin, joten en vaivautunnut alkaa raahautuaan käsilläni paikasta jossa makasin mihinkään. Siskoni toimitti minut jälleen päivystykseen, jossa tällä kertaa oli lääkäri joka lopulta tunnusti tosiasian, konsultoituaan ensin korkeimpiaan ja kokeneempia kolleegoitaan, terveyskeskuspäivystyksessä ja paikallissairaalassa ei asianntuntemus riitännyt tapaukseeni ja kunnon hoidon saamiseen, joten lähetteellä osoitteeksi pistettiin suoraan Meilahden sairaala, Helsinki, päivystävän neurologin luo tutkittavaksi kiireellisenä. Kyseinen lääkäri oli tällöin suhteellisen suuri sankari, koska hän tunnusti asian ja lähetti rohkeasti eteenpäin, ja lopetti tuon paikallissairaalan pelleilyn siihen paikkaan, ja tämän jälkeen olinkin sairauteni tutkimuksia koskien Meilahden sairaalan potilas.

Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.

Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.

Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran.  Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.

Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään  paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''. 

Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.

Siitä alkoi sitten 60km matka Meilahden sairaalaan, jonka aikana opin että talvisin suomen tiet eivät ole todellakaan tasasia, jokasen kuopan ja epätasasuuden tunsi helvetinmoisena kipuna sekä päässä että ja selässä, kaiken lisäksi oli aivan sairas lumipyry, joten kyyti ei ollut kaikista tasaisin tai nautinnollisin kaikista. Päästiin sairaalaan ja mutt otettiin päivystykseen, päivystävä neurologi tutki ja sano että ainut vaihtoehto on pistää kofeiinitiputus, tai oikeestaan, enemmänki tutkiminen nyt oli muodollisuus, hoitokeinohan ja diagnoosihan oli jo suht valmis, jaku hoitokeinoja on oikeestaan vaan kaks joista yhtä kokeillaan aina aluksi, ni ei ollu kyseisellä neurolla hirveen suuria vaikeuksia asia suhteen. 

Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.

14:sta kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.

Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.

Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.

Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan.

Tammikuun('10) loppupuolella, opiskelijakaveriini löysi mutt yks ilta kämpän lattialta, tai oikeestaan huoneittemme käytäviältä johon olin lysähtännyt noustessani sohvalta ylös. Kyseinen ihminen haki valvojamme joka hälyytti ambulanssin.

Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.

Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.

Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?

Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.

Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.

Helmikuussa 2010 selviteltiin myös sitä miksi virtsasin verta aina sillontällöin, joka ilmeni vahingossa normaalien testien kautta, joten mistän suuresta määrästä ei ollut kyse koska silmällä asiaa ei nähnyt, mutta lääkärit päättivät kumminkin tutkia asian kaiken varalta. 

Helmikuuksi 2010 tuli päiväkirraan(piväkirurgia) aika endeskopiaan(virtsatien tähystykseen) jossa kuten sanottua tutkittiin miksi kusen verta, toimenpide tehtiin oman valintani mukaan pelkissä rauhottavissa, olisin myös saanut lyhyeen nukutuksen, mutta päätin olla toimenpiteessä hereillä koska en nähnyt mitän älyä joutua nukutetuksi. Toisin kävi, joku kämmäs hiukan ja lopulta mulle annettiin niin paljon rauhottavia että tipuin niistä. Toimenpiteestä muistan vaan hoitajan sanat ''sulla saattaa tulla tästä vähän sekava olo'' ja seuraava muistikuva on siitä ku oon leikkaussalin ulkopuolella käytävällä ja hoitaja kyselee vointiani, vastaukseni oli sekavassa tilassani vaan ''teill on oikeesti ongelmia täällä, voi vittu et teijät ikkunat vetää'' hoitajat hoksasivat siitä vastauksesta ja tärinästäni ettei nyt kaikki oo kunnossa, liian suuri määrä rauhottavia aiheutti mulle hypotermian, seuravan kerran heräsin sängystä tarkkailusta lämpöpeiton sisältä jossa oli mukavat 60 astetta parhaimillaan. Hoitajat oli nukuttannu mutt ja pistäneet hypotermian takia mutt lämpöpeittoon.

Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.

Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.

Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20:nen polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai halvauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). Vierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä ''kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiros omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.