I've walked a path that no one else will ever walk, I've taken steps that no one else will ever take, I've suffered in ways that no one else will ever be able to even imagine. But I've survived, will you?
Minä selvisin, selviätähän sinäkin?
Tämä blogikirjoitus on lähtösin erään ihmisen kommentista toisessa palvelussa aiemmin tänään illalla. Hän lausui sanat josta tämä lähti nyt liikkeelle ''Sä olet kokennu kovia, tarvii astetta lujemman ihmisen selviä tommosesta sekoamatta.''
Osittain oikeassa, osittain väärässä. Totta on se, olin kokennut kovia jo eräällä lailla jo ennen sairauttani, joka oli jo opettannut elämää. Kyseessä oli nimittäin pitkään jatkunnut koulukiusaus joka jo kovetti ulkokuortaani ennen sairautta. Oikeestaan pahimmat vuodet olivat ammattikouluvuodet, vuodet ennen sairastumistani tähän sairauteen, sekä sairauteni aikana jolloin tutkimuksia tehtiin ja sairaudelle yritettiin löytää syytä. Joten elin tuon 2 vuotta sairauteni tutkimusmaailmassa rinnakkain koulukiusaamisen kanssa. Osittain kyseessä jälkimmäisissä vuosissa oli myös sopeutumisongelmia, koska kyseisen kiusaamisen takia nimenomaan vaihdoin ammattikoulua kesken koulutukseni 120km itäänpäin. Olenko kiusaajille katkera? En, he osoittivat vain minulle kuinka heikkoja ihmisiä he itse olivat, ja kenties vielä ovat? Oikeestaan tuo kiusaaminen on asia josta olen hyvin pitkälle vaiennut, en ole usein puhunnut siitä, eikä juuri hirveen moni sitä tiedä, jälkeenpäin minua kaduttaa että annoin tilanteen mennä siihen, enkä koskaan asiaa myöntännyt vaikka minulta useaan otteseen kysyttiin asiaa, ja minua nimenomaan yritettiin auttaa. Kenties asiat olisivat olleet hepompia mikäli olisin asian myöntänny, enkä paennut asiaa yksinäisyyteeni. Kuka tietää, jossittelu lienee tässä kohtaa enään turhaa.
Selvääkin, molemmat rasittaa ihmistä, asioiden eläminen rinnakkain taas, rasittaa kaksinverroin, ellei jos mahdollista, vielä kovemmin. minulta on joskus kysytty, olenko sairauteni tai kiusaamiseni takia harkinnut itsemurhaa jotta olisin päässyt siitä kaikesta pois. Vastaus, jonka näin yleisesti ensimmäistä kertaa tunnustan, on kyllä. Molempien osalta. Mutt kun tilanne meni siihen, aina löytyi tukiverkosto taustalta joka auttoi nousemaan Myös ehkä onnea oli mukana että joskus en apua pyytännyt, vaan joku otti olkapäästä kiinni ajoittain ratkaisevalla hetkellä, ja pysäytti ja palauttu jälleen mielenrauhaa pääkopan sisälle saamalla puhua asioista. Eräs heistä lukee tätä blogia, ja en tiedä mikäli hän tajuu näin tehneen, mutta hänelle haluan tässä kohtaa esittää pienimmän asian mitä pystyn tekemään, kiitos avustasi polkuni varrella. Jossainvaiheessa tunnustin myös että sairauteni oli liikaa itselleni, ja hain muista ihmisistä tukea juttelemalla asiasta, sekä myöntämällä etten pärjännyt enään yksikseen. Tämä oli asia joka myös pelasti minua, en pitännyt pahaa oloani sisällä, vaan hain tukea ja keskustelin asioiasta ihmisten kanssa. Tuki on tärkein asia mitä löytyy.
Olin ennen ihminen joka piti asiat sisällään, kaiken sen pahan olon, katkeruuden, vihan, suuttumuksen ja pettymyksen kaikkiin ja kaikkeen. Sairauteni opetti minulle, että painolastia kannattaa ja myös ehdottomasti pitää keventää omilta hartioiltaan. Ihmiset kuuntelevat kyllä, mikäli puhut heille, kerro että sinulla on paha olo, joku kuuntele kyllä, ja joku tukee sinua kyllä. Vaikka olisi kuinka vaikeaa tahanasa, ja vaikka et haluaisi, ja vaikka sinun olosi olisi kuinka paha tahansa, puhu asiasta jollekkin, toisinkuin sinä luulet, et sinä vaivaa ketään, päinvastoin kyseinen ihminen varmasti arvostaa että puhut juuri hänelle. Tämä ihminen saa olla kuka tahansa, kuhan puhut jollekkin, kuhan kerrot jollekkin pahasta olostasi, olkoot se kuka tahansa, tee niin, älä jää huonon olon kanssa yksin, sinä et ole kenellekkään taakka vaikka kerrot ongelmistasi.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään
Tähän kohtaan hieman blogin kuulumisia jotka ei oikeestaan kiinnosta ketään, mutta julkaistaampas nämä nytten erään toisen blogin innoittamana. Blogi on kerännyt viime päivinä normaalia laajempaa huomiota, mistä kaikki tämä johtuu, en oikeestaan tiedä, tainut vaan tulla joku ennätyksellinen kävijäpiikki jostainsyystä. Suurin syy kävijämääriin taitaa olla Facebook ja ryhmän lanseeraminen siellä lukijoiden pyynnöstä jolloin nuo pari harvaa tykkäystä mitä ryhmä saanu kasaan tavoitti tykkääjien kautta satoja ihmisiä joista osa valitsi tarkistaa mistä asiassa on kyse, harva tais kummiskaan pysyväks kävijäks jäädä tilastojen perusteella seurajien osalta.
Launtaina tosiaan oli vilkkain päivä blogin historiassa, blogissa vieraili tällöin 263 kävijää yhden päivän aikana. Tähän mennessä blogi on tavoittannut yhteensä 1437 kurkistusta blogin tiimellyksiin, joka tosiaan on enemmän kuin odotin, ottaen huomioon että blogi perustettiin ja tarinani aloin jakaa tammikuun loppupuolella. Bloggerin kautta julkisesti blogia seuraa 3 ihmistä, viikon sisällä huima 300% korotus tapahtunnut asiassa ;). Lisäksi epäilen että seuraajissa löytyy ainakin 2 anonyymiä seuraajaa, tästä tosin en voi mitään varmuutta esittää.Facebookryhmässä tarinaani seuraa tällä hetkellä 4 ihmistä. Blogipalvelu blogilistassa tilaajia löytyy 8 kappaletta, viikottaisia seuraajia taas 74 kipaletta, mutta statistiikan perusteella lähes kaikki eivät seuraamisestaan huolimatta blogissa aktiivisesti käy.
Kommentteja itse blogiin on tullut kahden eri käyttäjän toimesta, 3 kommentin verran. Vilkaistaan tapahtuneita muutoksia näihin verrattuna jossain vaiheessa jälleen, ihan huvin vuoks hauska verrata tapahtuneita muutoksia liikenteessä ja kävijämäärissä.
Launtaina tosiaan oli vilkkain päivä blogin historiassa, blogissa vieraili tällöin 263 kävijää yhden päivän aikana. Tähän mennessä blogi on tavoittannut yhteensä 1437 kurkistusta blogin tiimellyksiin, joka tosiaan on enemmän kuin odotin, ottaen huomioon että blogi perustettiin ja tarinani aloin jakaa tammikuun loppupuolella. Bloggerin kautta julkisesti blogia seuraa 3 ihmistä, viikon sisällä huima 300% korotus tapahtunnut asiassa ;). Lisäksi epäilen että seuraajissa löytyy ainakin 2 anonyymiä seuraajaa, tästä tosin en voi mitään varmuutta esittää.Facebookryhmässä tarinaani seuraa tällä hetkellä 4 ihmistä. Blogipalvelu blogilistassa tilaajia löytyy 8 kappaletta, viikottaisia seuraajia taas 74 kipaletta, mutta statistiikan perusteella lähes kaikki eivät seuraamisestaan huolimatta blogissa aktiivisesti käy.
Kommentteja itse blogiin on tullut kahden eri käyttäjän toimesta, 3 kommentin verran. Vilkaistaan tapahtuneita muutoksia näihin verrattuna jossain vaiheessa jälleen, ihan huvin vuoks hauska verrata tapahtuneita muutoksia liikenteessä ja kävijämäärissä.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Nyt myös Facebookissa
Yleisön pyynnöstä, löydätte nyt yhdenmiehentarinan myös Facebookista, josta sivusta voi tykätä, päivitän sinne joka kerta kun uusi kirjoitus ilmestyy täällä blogerissa, mikäli mieli tekee jakaa tarinaani tuolla facen puolella, saa vapaasti niin minun puolestani tehdä, kyseessä on julkinen ryhmä, joten sitä saa jakaa, niinikään suoraa osotetta blogiin myös.
Yhdenmiehentarina Facebookissa
Yhdenmiehentarina Facebookissa
Tarinani, osat 1-5
Tähän mennessä ulos on tullut 19 eri kirjoitusta, joten 20 ulosjulkaistu kirjoitus saa täten olla hieman vanhan kertausta, koska minulle on kerrottu että on hankalaa enään samaistua tarinaani koska vanhat ja ensimmäiset tarinanosani ovat kadonneet arkiston syövereihin ja ovat vaikeasti löydettavissä. Tästä tekstistä tulee erittäin pitkä, varotukset sanan siis uusille lukijoille, mikäli aiotte lukea koko kirjoituksen, varatkaa siihen aikaa, suosittelen näin tekemään ja paneutumaan tähän ''yhteenvetoon'', kuulemma se kannattaa...Siirtykäämme siis itse tarinaan lähtien osasta yksi ja päättyen osaan kuusi joka on viimeinen julkaistu tarinanpätkä.
Lyhykäisyydessä viimeiseen reiluun 2 vuoteen on sisältynyt laskujeni mukaan 5 eri sairaalaa, 9 eri ambulanssia, ja lukuisia satoja terveydenhoitohenkilökunnan työntekijöitä.
Elokuussa 2009 aloin tuntea että kaikki ei ole ok, kärsin huonosta olosta, sekä käsittämättömistä päänsäryistä sekä huimauksesta, mutta, itsepäinen ja periksiantamaton jääräpää kun on, hakeuduin vasta lokakuussa lääkärin pakeille, tarkemipi päivämäärä oli tarkalleen 10.12.2009, 2 päivää ennen 18 vuotissyntymäpäiviä. Lääkäri ei aluks huolestunnut hirveesti, mutta mitatessaan pulssin, joka istuessaan normaalisti mulla on 60-80 välissä, ollessaan 145 lähti tutkimusket käyntiin, sydän tarkistettiin, sekä otettiin kasa verikokeita. Joten täysi-ikäisyys lähti minun osaltani hieman erilailla muista poiketen käyntiin, sairaalakäyntejä, verikokeita, sekä muuta asiaankuuluvaa, ei ehkä täydellisin tapa aloittaa täysi-ikäisyys?
Pari päivää tuosta ja tuli ilta jolloin olo meni niin heikoks että olin ajoittain tajunnan rajamailla, sukulainen heitti päivystykseen jossa vietin seuraavan vuorokauden tarkkailussa ja piuhoissa kiinni, siitä taas olo koheni niin että pääs kotiin ja paperit lähetettiin eteenpäin ja pyydettiin tarkempia tutkimuksia, niitä ei kumminkaan koskaan saatu pyynnöistä huolimatta.
Siitä pari päivää ja töissä menin niin huonoon kuntoon että työkaveri pakotti lähtemään sairaalaan, jossa oltiin taas joku aika ja siellä oltiin taas monitoroinissa, tämä toistu pari kertaa. 4 kerralla muistaakseni pakeilleni tuli sitten sairaalan ylilääkäri, tapaukseni oli herättännyt sen verta laajemman huomion, että ylilääkäri tuli tutkimaan, ylilääkäri puhui epäillystä että aiheuttaja oireilleni saattaa olla ylimääränen asia päässä, joten joudun pää magneettikuvauksiin. Kuvauksista ei lopulta löytynnnyt mitään hälyyttävää, ja sen jälkeen kunto parani taas. Jokaisella kerralla lähetettiin paperit eteenpäin tarkempiin neuroloogisiin tutkimuksiin, mutta koskaan ne ei tuoneet mitään tuloksia, myöhemmin sain tietää että lyhyeen ajan sisällä 2 kertaa lähetetyt paperit kuuluisi neurologien tutkia, ja minulta lähetettiin 4 vai 5 eri kertaa paperit.
Marraskuun puolessavälissä tapahtui siihen mennessä radikaalein asia, sukulaiseni muistotilausuudessa piti lähteä hakemaan kahvia, mutta en päässyt enään pöydästä ylös, jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet, mutt kannettiin siitä makaamaan, ja ambulanssin tullessa olin siinä tilassa että en täysin tienny mikä päivä on ja missä olen, siitä sitten lanssilla sairaalaan josta päivystyksen kautta päädyin viikoksi osastolle, sairaalaan tullessa olin jo hieman paremmin tämän maailman puolella, lopulta keskuteltuani vastuussa olleen lääkärin kanssa päätimme yhdessä että osasto on mulle se paras osote, varsinkin kun ei neuroloogi halunnut tutkia muo, ja osastolle päädyttyäni, neurologiset tarkemmat tutkimukset oli pakko käynnistää neurologin toimesta kun osastopotilaana olin. Mutta tyylikkäin vaatetus kaikista sairaalakerroista oli tällöin, päivystyssessäkin hoitajat kehuivat että tyylikkäin potilas koko vuoron aikana, vaatetuksena oli tietenkin puku päällä ja ykkösissä mentiin lanssilla sairaalaan.
Osastolla ollessani tehtiin erillaisia kokeita, ja sain diagnoosin ongelmilleni, häiriö tasapainoelimessä, myöhemmin kävi ilmi että tämä diagnoosi oli virheellinen. Diagnoosi kumottiin myöhemmin toisen lääkärin toimesta virheellisenä diagnoosina, olin itsekkin suhteellisen skeptinen diagnoosiin, koska se ei koskaan selittänny kaikkia oireita, ainoastaan huimaukseni, päänsärkyjä, huonoa oloa ja jalkojen katamattomuutta ei kysenen diangoosi koskaan selittännyt.
Ongelmat kyseisen neuroloogin kohdalla ja hänen haluttomuudessaan tutkia minua tarkemmin, johtuivat enemmän tai vähemmän siitä että koska olen niin nuori, niin eihän sen ikäsellä voi mitään vikaa olla terveydessä, eihän?
Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.
Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.
Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20:nen polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai halvauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). Vierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä ''kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiros omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.
Lyhykäisyydessä viimeiseen reiluun 2 vuoteen on sisältynyt laskujeni mukaan 5 eri sairaalaa, 9 eri ambulanssia, ja lukuisia satoja terveydenhoitohenkilökunnan työntekijöitä.
Elokuussa 2009 aloin tuntea että kaikki ei ole ok, kärsin huonosta olosta, sekä käsittämättömistä päänsäryistä sekä huimauksesta, mutta, itsepäinen ja periksiantamaton jääräpää kun on, hakeuduin vasta lokakuussa lääkärin pakeille, tarkemipi päivämäärä oli tarkalleen 10.12.2009, 2 päivää ennen 18 vuotissyntymäpäiviä. Lääkäri ei aluks huolestunnut hirveesti, mutta mitatessaan pulssin, joka istuessaan normaalisti mulla on 60-80 välissä, ollessaan 145 lähti tutkimusket käyntiin, sydän tarkistettiin, sekä otettiin kasa verikokeita. Joten täysi-ikäisyys lähti minun osaltani hieman erilailla muista poiketen käyntiin, sairaalakäyntejä, verikokeita, sekä muuta asiaankuuluvaa, ei ehkä täydellisin tapa aloittaa täysi-ikäisyys?
Pari päivää tuosta ja tuli ilta jolloin olo meni niin heikoks että olin ajoittain tajunnan rajamailla, sukulainen heitti päivystykseen jossa vietin seuraavan vuorokauden tarkkailussa ja piuhoissa kiinni, siitä taas olo koheni niin että pääs kotiin ja paperit lähetettiin eteenpäin ja pyydettiin tarkempia tutkimuksia, niitä ei kumminkaan koskaan saatu pyynnöistä huolimatta.
Siitä pari päivää ja töissä menin niin huonoon kuntoon että työkaveri pakotti lähtemään sairaalaan, jossa oltiin taas joku aika ja siellä oltiin taas monitoroinissa, tämä toistu pari kertaa. 4 kerralla muistaakseni pakeilleni tuli sitten sairaalan ylilääkäri, tapaukseni oli herättännyt sen verta laajemman huomion, että ylilääkäri tuli tutkimaan, ylilääkäri puhui epäillystä että aiheuttaja oireilleni saattaa olla ylimääränen asia päässä, joten joudun pää magneettikuvauksiin. Kuvauksista ei lopulta löytynnnyt mitään hälyyttävää, ja sen jälkeen kunto parani taas. Jokaisella kerralla lähetettiin paperit eteenpäin tarkempiin neuroloogisiin tutkimuksiin, mutta koskaan ne ei tuoneet mitään tuloksia, myöhemmin sain tietää että lyhyeen ajan sisällä 2 kertaa lähetetyt paperit kuuluisi neurologien tutkia, ja minulta lähetettiin 4 vai 5 eri kertaa paperit.
Marraskuun puolessavälissä tapahtui siihen mennessä radikaalein asia, sukulaiseni muistotilausuudessa piti lähteä hakemaan kahvia, mutta en päässyt enään pöydästä ylös, jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet, mutt kannettiin siitä makaamaan, ja ambulanssin tullessa olin siinä tilassa että en täysin tienny mikä päivä on ja missä olen, siitä sitten lanssilla sairaalaan josta päivystyksen kautta päädyin viikoksi osastolle, sairaalaan tullessa olin jo hieman paremmin tämän maailman puolella, lopulta keskuteltuani vastuussa olleen lääkärin kanssa päätimme yhdessä että osasto on mulle se paras osote, varsinkin kun ei neuroloogi halunnut tutkia muo, ja osastolle päädyttyäni, neurologiset tarkemmat tutkimukset oli pakko käynnistää neurologin toimesta kun osastopotilaana olin. Mutta tyylikkäin vaatetus kaikista sairaalakerroista oli tällöin, päivystyssessäkin hoitajat kehuivat että tyylikkäin potilas koko vuoron aikana, vaatetuksena oli tietenkin puku päällä ja ykkösissä mentiin lanssilla sairaalaan.
Osastolla ollessani tehtiin erillaisia kokeita, ja sain diagnoosin ongelmilleni, häiriö tasapainoelimessä, myöhemmin kävi ilmi että tämä diagnoosi oli virheellinen. Diagnoosi kumottiin myöhemmin toisen lääkärin toimesta virheellisenä diagnoosina, olin itsekkin suhteellisen skeptinen diagnoosiin, koska se ei koskaan selittänny kaikkia oireita, ainoastaan huimaukseni, päänsärkyjä, huonoa oloa ja jalkojen katamattomuutta ei kysenen diangoosi koskaan selittännyt.
Ongelmat kyseisen neuroloogin kohdalla ja hänen haluttomuudessaan tutkia minua tarkemmin, johtuivat enemmän tai vähemmän siitä että koska olen niin nuori, niin eihän sen ikäsellä voi mitään vikaa olla terveydessä, eihän?
Jouluaatonaattona 2009 siskoni tullessa kotiin löysi hän minut makaamasta lattialta, ylös en päässy ja siinä makasin jo jonkunaikaa koska puhelinta ei taskussa ollut, ja tiesin siskon tulevan kohtapuolin kotiin, joten en vaivautunnut alkaa raahautuaan käsilläni paikasta jossa makasin mihinkään. Siskoni toimitti minut jälleen päivystykseen, jossa tällä kertaa oli lääkäri joka lopulta tunnusti tosiasian, konsultoituaan ensin korkeimpiaan ja kokeneempia kolleegoitaan, terveyskeskuspäivystyksessä ja paikallissairaalassa ei asianntuntemus riitännyt tapaukseeni ja kunnon hoidon saamiseen, joten lähetteellä osoitteeksi pistettiin suoraan Meilahden sairaala, Helsinki, päivystävän neurologin luo tutkittavaksi kiireellisenä. Kyseinen lääkäri oli tällöin suhteellisen suuri sankari, koska hän tunnusti asian ja lähetti rohkeasti eteenpäin, ja lopetti tuon paikallissairaalan pelleilyn siihen paikkaan, ja tämän jälkeen olinkin sairauteni tutkimuksia koskien Meilahden sairaalan potilas.
Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.
Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.
Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran. Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.
Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''.
Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.
Matka jatkui siis jouluaatton yönä Meilahteen, siellä päivystävä neurologi sitten tutki mutt ja tuumasi että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa ku että kuvataan selkäranka, että jos me oltais sen kuvauksen jälkeen viisaampia, lisäksi kyseinen lääkäri määrässi aamulla otettavaksi kuvausten jälkeen selkärangan likvorin, toisinsanoen selkäranganytimen näytteenoton,(neula joka pistetään selkänikamien välistä sisälle selkään, näytteenotton pisto sattuu suhteellisen paljon, sekä kirvelee armottomasti, näyteenotossa pitää myös maata ehdottoman paikallaan). Sinäällänsä jo hyvin epämiellyttävä toimenpide, kohdalleni vaan sattui aloitteleva lääkäri, lisäki virolainen (anteeksi yleistys, mutt tämän tapauksen jälkeen sain hyvin suuret traumat virolaisia lääkäreitä ja epäilykseni heidän ammattitaitoaan kohtaan ovat hyvin suuret..), kyseinen lääkäri joutui pistämään minua neulalla selkään saadakseen näytteen 6 kertaa, tällöinkään se ei ollut täydellinen, vaan seassa oli pieni määrä verta. Verta ei näytteen seassa saisi olla, mutta hoitaja näki että sietokykyni oli suhteellisen rajamailla, ja täten päätti ettei enään pistetä ja että näyte sai kelvata laboratorioon.
Molemmat kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, magneettikuvauksesta selkärangan osalta ei löytynnyt mitään selittäviä tekijöitä, eikä myöskään likvornäytteen osalta.
Sairaalasta kotiutettiin viettämään joulua hyvin suurissa kivuissa, normaalisti kipu poistuu vähitellen vuorokauden kuluessa, mutta, koska jouduttiin ottamaan näyte niin monta kertaa, oli lopputuloksena se että pistosten aiheuttamat reijän eivät menneet umpeen, vaan selkäydinnestettä vuosi kokoaika pois, lopputuloksena hyvin kivulias tila, jossa selkäydinkanavaan syntyy nesteen puuttuessa erittäin kivulias alipaine joka aiheuttaa hyvin suuret kivut ainakin minun kohdallani sekä selkään että varsinkin päähän, etenkin ylhäällä ollessa, makuuasenossa paine helpottui ja lievittyi jonkunverran. Joten minun osaltani joulu 2009 oli suhteellisen ikimuistoinen, negatiivisella tavalla.
Kivut ei lähtenny vuorokaudessa, toisena vuorokautena kivut lähtivät yltymään, soitto Meilahteen jossa neurologi katottuaan potilastietoni ja nähtyään pistojen määrän, tunnisti mistä oli kysymys. Kyseinen neurologi käski lähtemään paikalliseen sairaalaan ja siellä piti pyytää päivystävää lääkäriä soittamaan Meilahteen neurologilta hoitoohjeet vaan toisin sitten kävi. Siitä käynnistä tuli susi, koska siellä oli päivystävänä lääkärinä joku mulkku joka vaan sano ''kestä kipu, ja mene kotiin, kyllä se siitä lähtee vähenee''.
Toisin kävi, kivut yltivät lopulta 3 päivänä niin korkeiksi, että aloin lopulta huutamaan kivun määrästä, ja ajoittain menettämään tajuni, tässä vaiheessa sanoin että nyt soitetaan amublanssi eikä mietitä enään, eikä varsinkaan lähetä ite ajamaan mihinkään.(Olin siinä tilassa että paineen takia makuuasento oli ainut vaihtoehto, ja tämä onnistuu luonnollisesti ambulansissa parhaiten), 3 tunnin odottelun jälkeen ambulanssi tuli, ja onneksi oli hyvä parivaljakko, he kunnoittivat pyyntöäni ja ymmärsivät varsin hyvin miksi en paikalliseen sairaalaani halunnut. He soittivat suoraan Meilahteen, koska en halunnu enään paikallissairaalaan, sairaalasta kävi ilmi että mutt ois pitänny jo vuorokautta aiemmin viedä meilahteen, päivystävä neurologi oli edellisiltaa puhelumme jälkeen tehnyt päätökset että hän olisi halunnut minun siirettävän Meilahteen, joten, edellispäivänä niitten ois pitänny siirtää mutta Meilahteen paikallissairaalasta, eikä lähettää kotiin, ja tämä olisi tapahtunnut jos lääkäri olisi edes vaivautunnut vilkaisemaan potilastietojani josta siirtokehotus olisi ilmennyt.
Siitä alkoi sitten 60km matka Meilahden sairaalaan, jonka aikana opin että talvisin suomen tiet eivät ole todellakaan tasasia, jokasen kuopan ja epätasasuuden tunsi helvetinmoisena kipuna sekä päässä että ja selässä, kaiken lisäksi oli aivan sairas lumipyry, joten kyyti ei ollut kaikista tasaisin tai nautinnollisin kaikista. Päästiin sairaalaan ja mutt otettiin päivystykseen, päivystävä neurologi tutki ja sano että ainut vaihtoehto on pistää kofeiinitiputus, tai oikeestaan, enemmänki tutkiminen nyt oli muodollisuus, hoitokeinohan ja diagnoosihan oli jo suht valmis, jaku hoitokeinoja on oikeestaan vaan kaks joista yhtä kokeillaan aina aluksi, ni ei ollu kyseisellä neurolla hirveen suuria vaikeuksia asia suhteen.
Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.
14:sta kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.
Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.
Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.
Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan.
Tosin hän suositteli että odottaisu aamuun asti ennenku tiputus alotettais, että hän antaisi vaan särkyääkkeitä, ja vasta aamulla alottais kofeiinitiputuksen, ja yrittäisin nukkuu yön, sen mitä saan nukuttua, kaikillehan oli selvää ettei se määrä tulisi olemaan hirveen korkea, mutta taas vaakakupissa ajattelen kun kofeiiniä tiputetaan suoneen niin sanomattakin selvää ettei hirveesti nukuta ku sitä suoneen saadaan. Näin tehtiin ja aamulla alotettiin tuo tiputus, ensin tiputettiin 2 litraa, jonka jälkeen pähkäiltiin ja mietittiin hetken aikaa että onko olo helpottannut, ja ku mun vastaus oli etti ei, ni sen jälkeen oli vuorossa vielä toiset 2 litraa, tosin muistaakseni hieman nopeemalla tahdilla kun edellinen pussi. Yleensä tuo auttaa tuossa tilanteessa, mutta, kuten myöhemmin kipujen yltyessä, kävi ilmi, sei ei minua palvellut ja auttannut kipujen lievittämisessä, päivastoin, tuntu ku se olis vaan pahentannu ja lisänny asiaa, tosin se voi johtua siitä että se pisti kusettamaan helvetisti, jolloin jouduin rampaa vessassa, ylhällä ollessa paine oli pahempi, joten luonnollisena vastareaktiona kivut yltyivät tämän johdosta myös.
14:sta kivuliaan tunnin jälkeen sairaalassa, päivystävä kirurgi (oikeestaan taisi olla anestelogi joka sen teki kirurgin päätöksellä..?) päätti tehä tuossa tilanteessa radikaaleimman ratkasun mitä pystyy tehä. anestelogi teki sisäinen verisiirron. Kansakielellä veripaikan, yksinkertasemmin toimenpide kuvailtuna, anestelogi otti kädestä verta, ja siirsi sen mulle ruiskun avulla selkään, kadonneen nesteen tilalle, tasaamaan painetta ja nesteenpuutosta selkäydinkanavassa.
Ja toimenpidehän tehdään menemällä lähes väkisin noin 3mm neulalla selkänikamien välistä sisälle selkäydinkanavaan, puudutuksessa se tehtiin, mutta, ei mikään mukavin toimenpide, sen neulan nimittäin tunsi todella hyvin sekä myös rusahdukset selässä olivat suhteellisen ilmiselvät kohdallani, semmonen neula ei ole missään nimessä tarkotettu pistettäväks selkänikamien välistä. Toimenpiteen hankaluutta lisäsi vielä se että sen ollessa ''ohi'' piti vielä makaa 3 tuntia kyljellään liikkumatta, vähättelemättä myöskään sikiöasentoa jossa piti toimenpiteen ollessa käynnissä olla ku teki vaan mieli hypätä siitä sängystä ylös. Ensimmäisenä mainittua asiaa hankaloitti tietenkin tuo päivän mittaan saatu tiputus, ja yritin parhaani, mutta 2½ tunnin kuluttua jouduin luovuttamaan ja kusemaan ns ankkaan, ja olipa sen hoitajan ensimmäinen kerta ku se näki että joku kusee kerralla melkeen 2 litraa nestettä ulos, hänen sanoin ''sulla todellaki tais olla pien hätä'', näin jälkeenpäin, tuo lause on jääny hymyilyttää suhteen kovasti.
Toimenpiteen loputtua, anestelogi sano mulle, että nyt hän tietää että mulla on varmasti ollu kauheet kivut, anestelogi kerto että normaalissa toimenpiteessä, selkään menee suunilleen 10-20ml verta, harvoin hän on uransa aikanna pistännyt 25ml kieppeillä, mutta, mun kohalla hän sai menemään 60ml verta sinne, anestelogin sanoin, siellä oli ennennäkemätön paineero, '' Oon nähny mitkä tuskan tämmönen asia voi aiheuttaa ihmiselle normaalissa tapauksessa, sun kohalla, en osaa ees kuvitella asiaa, tolla painemäärällä mikä tuolla on pakko olla ollu'.
Siitä mutt sitten kotiutettiin ennenäkemättömällä selkäkivulla, mutta, luojankiitos, pääkipu oli poissa, ja pystyin olemaan pystyssä, mitä en olle pystynny sen likvorinäytteen jälkeen olla. Selkäkipu onneks lähti 2 päivän jälkeen helittämään, mutta, toimenpide on jättänny muhun jälkensä, kärsin edelleenki ajoittain selkäkivusta, sekä taipuvuus kärsi kyseisen tapauksen jälkeen, asia taisi jättää jälkensä loppuelämäksi niin henkiset kuin fyysiset jäljet.
Tämä kyseinen osa on yksi suurin ja radikaalein asia tarinassani ja matkani varrella, sillä oli minuun suhteellisen suuret vaikutukset, vaikutuksia jotka kulkevat varmasti mukanani suhteellisen kauan.
Tammikuun('10) loppupuolella, opiskelijakaveriini löysi mutt yks ilta kämpän lattialta, tai oikeestaan huoneittemme käytäviältä johon olin lysähtännyt noustessani sohvalta ylös. Kyseinen ihminen haki valvojamme joka hälyytti ambulanssin.
Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.
Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.
Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?
Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.
Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.
Ambulanssi saapu, tuli, ja ihmetteli tapausta, olihan tällä kertaa osallisena täysin uuden kapungin lanssimiehet joille tapaus oli täysin uusi, ja täten myös vissiinkin osittain hieman mielenkiintoinenki. Matka jatkui asuntolalta sitten lanssilla Porvoon sairaalaan, ja siellä oleskelin tarkkailussa yön yli ja aamulla päästivät mutt kotiin taas, ja pistivät mun paperit menemään lähetteellä eteenpäin neurologiselle polille HYKS:ssä.
Kyseisistä ambulanssimiehistä jäi mieleen parikin hauskaa tapausta, taustana siis toinen heistä oli kotoisin naapurikunnasta minunosaltani, Kirkkonummelta, hän alkoi automaattisesti puhumaan ruotsia, ja jossain vaiheessa hänen kolleegansa alkoi kysellä minulta asioita, suhteellisen huonolla ruotsinkielentaidolla, parin minuutin kuluttua hän sanoi kolleegalleen ''ei hitto ku ei taho tää ruotsi vääntyä sitt ei millään'' johon hänen kolleegansa sitten vastasi ''no, kyll sä varmasti suomeaki saat potilaalle puhuu, kyll ne Siuntiossa suomeaki osaa'' johon kolleegan ilme oli suht ikimuistonen ja taisi sinne väliin eksy pari kirosanaaki kaikkia naurattamaan.
Toisena ikimuistoisena asiana jäi kun ne kärräs ja lastas mutt sisälle ambulanssiin, ne vissiin huomas mun ilmeestä et mä mietin et mikä hitto siel tuoksuu. Toinen heistä valisi muo asiassa ja ilmotti ''Joo sori jos siel on vähä omanlaatunen haju, siel oli ennen tätä keikkaa 30 ateriaa mäkistä, koko palolaitoksen syömiset haeettiin yhellä kertaa''. Näin toimii siis Porvoon palolaitos, ruokaa haetaan virka-autolla, mysteeriksi vain jäi että laitetaano tällöin pillit ja sireenitki päälle?
Maaliskuulle tuli odotettu kutsu polille ja siellä päätettiin sitten teettää mulle verikokeita ja 2 eri sähkökoetta, molemmat erittäin epämieluisia ainaski mun mielestä. Toisessa lääkäri pisti muo neulalla sisälle lihaksiin ja väänteli ja käänteli sitä neulaa lihaksissa, samalla kun neulasta johdettiin sähkö lihaksiin, tuon aikana olisi useasti tehnnyt mieli suoraansanoen vetää lääkäriä turpaan, koska kipu ja kyseisen kokeen epämielyttävyys oli jotain sanoin kuvaamatonta.
Toisessa kokeessa kroppa lätkästiin täyteen semmosia anturilätkiä, ja niistä johdettiin antureitten kesken sähköä toisiinsa. Ja sähköshokkien mukana lihaks liikku ja kramppas itsestään. Kumpaakin koetta kuvaa hyvin sukulaiseni kysymys ''Ootko varma et sä kävit sairaalassa tutkimuksissa, ettet vaan ollu Neustoliiton KGB agenttien kuulusteluissa?'' Kummastakaan kokeesta ei selvinny mitään joka olisi valaissut asioita milläänlailla.
Helmikuussa 2010 selviteltiin myös sitä miksi virtsasin verta aina sillontällöin, joka ilmeni vahingossa normaalien testien kautta, joten mistän suuresta määrästä ei ollut kyse koska silmällä asiaa ei nähnyt, mutta lääkärit päättivät kumminkin tutkia asian kaiken varalta.
Helmikuuksi 2010 tuli päiväkirraan(piväkirurgia) aika endeskopiaan(virtsatien tähystykseen) jossa kuten sanottua tutkittiin miksi kusen verta, toimenpide tehtiin oman valintani mukaan pelkissä rauhottavissa, olisin myös saanut lyhyeen nukutuksen, mutta päätin olla toimenpiteessä hereillä koska en nähnyt mitän älyä joutua nukutetuksi. Toisin kävi, joku kämmäs hiukan ja lopulta mulle annettiin niin paljon rauhottavia että tipuin niistä. Toimenpiteestä muistan vaan hoitajan sanat ''sulla saattaa tulla tästä vähän sekava olo'' ja seuraava muistikuva on siitä ku oon leikkaussalin ulkopuolella käytävällä ja hoitaja kyselee vointiani, vastaukseni oli sekavassa tilassani vaan ''teill on oikeesti ongelmia täällä, voi vittu et teijät ikkunat vetää'' hoitajat hoksasivat siitä vastauksesta ja tärinästäni ettei nyt kaikki oo kunnossa, liian suuri määrä rauhottavia aiheutti mulle hypotermian, seuravan kerran heräsin sängystä tarkkailusta lämpöpeiton sisältä jossa oli mukavat 60 astetta parhaimillaan. Hoitajat oli nukuttannu mutt ja pistäneet hypotermian takia mutt lämpöpeittoon.
Helmikuuksi 2010 tuli päiväkirraan(piväkirurgia) aika endeskopiaan(virtsatien tähystykseen) jossa kuten sanottua tutkittiin miksi kusen verta, toimenpide tehtiin oman valintani mukaan pelkissä rauhottavissa, olisin myös saanut lyhyeen nukutuksen, mutta päätin olla toimenpiteessä hereillä koska en nähnyt mitän älyä joutua nukutetuksi. Toisin kävi, joku kämmäs hiukan ja lopulta mulle annettiin niin paljon rauhottavia että tipuin niistä. Toimenpiteestä muistan vaan hoitajan sanat ''sulla saattaa tulla tästä vähän sekava olo'' ja seuraava muistikuva on siitä ku oon leikkaussalin ulkopuolella käytävällä ja hoitaja kyselee vointiani, vastaukseni oli sekavassa tilassani vaan ''teill on oikeesti ongelmia täällä, voi vittu et teijät ikkunat vetää'' hoitajat hoksasivat siitä vastauksesta ja tärinästäni ettei nyt kaikki oo kunnossa, liian suuri määrä rauhottavia aiheutti mulle hypotermian, seuravan kerran heräsin sängystä tarkkailusta lämpöpeiton sisältä jossa oli mukavat 60 astetta parhaimillaan. Hoitajat oli nukuttannu mutt ja pistäneet hypotermian takia mutt lämpöpeittoon.
Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.
Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.
Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20:nen polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai halvauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). Vierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä ''kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiros omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.
Lukijapalautteen purku
Kommentit täällä blogissa ovat rajoituneet ruhtinaalliseen yhteen kommenttiin, lisää kaivattaisiin, tekstejäni saa kommentoida ja kysymyksiä mulle esittää, rohkeasti vaan, en pure. Eräällä keskustelupalstalla johon tämä blogi on linkitetty sen sijaan olen huomannut jonkunverran palautetta, ja vastauksia annan niihin tässä.
Eräs keskeinen palaute ja kysymys on ollut siitä mitä sairastan? Kuten kyseiseen paikkaan myös kommentoin, vastaukseni täälläkin kuulu sama, tarinani on edennyt helmikuun-maaliskuun vaihteeseen 2011, joten olemme vielä vuoden jäljessä nykypäivää, joten tuohon kysymykseen saanette odottaa vastausta siihen asti kunnes tarinani savuttaa nykypäivän, siihen saattaa mennä jokin aika, mutta ei varmasti kovin monta viikkoa, koska sen voin sanoa että tapahtumat ja tarinat alkavat tästä lähin tiivistymään ja pandoran labyrintti alkoi aukeemaan oikeestaan tuon jälkeen. Tosin tarinani ei rajoitu siihen, vaan tarinani jatkaa kulkemistaan nykypäivänäkin, ja tulevaisuus on edelleen erittäin avoin osaltani. Tämän enempää en tähän kohtaan paljasta.
Myös tarinankertomiseni tarkoitusperää on moitittu ja osittain myös paikotellen haukuttu ja motiivejani kyseenalaistettu. Suoraansanoen haluan kuulemma tarinallani kerätä vain ja ainoastaan ihmisiltä sääliä.
Tähän en voi muuta ku nauraa koreasti partaani joka naamaani tällä hetkellä koristaa. En tiedä kuinka hyvin tarinastani asia ilmenee, mutta olen läpikäynyt sairauteni myötä sen verta rankkoja asioita, että sääli on viimenen asia mitä tarvitsen, olen oppinnut taistelemaan elämässä, ja paikotellen olen myös sen saanut tehdä selvitäkseni ja pärjätäkseni, olen luonteeltani suhteellisen luja ollut aina, ja tämä matkani on vain kovetannut luonnettani entisestään. Joten sääliä en kaipaa tai tarvitse, motiivini tarinani jakamiseen on yksinkertaisesti kerto tarinani ihmisille, kertoa ihmisille, että ehkä heillä on asiat paremmin kuin he itse ymmärtävät. Tarinani jakamisen tarkoitus on yksinkertaisesti osoittaa ihmisille, että parempi huominen voi olla olemassa, vaikka tilanne tuntuu ja näyttää synkältä, voi se kääntyä paremmaksi, jos siihen itse osaa vaan uskoa. Tarinani kaikista päälimäinen tarkoitus on varmaankin opettaa ja kertoa ihmisille arvostamaan tervettä elämää ja terveyttä, ja että se pieni nuha ja kuume ehkä ei ole niin vakavaa?
Minulta on myös kysytty onko sairauteni vienyt minulta jotain pois? En sinäällänsä sanoisi että vienyt jotain pois, mutta on olemassa asioita jotka iman sairauttani olisi saattannut mennä toisin. Olen muistaakseni aiemmin maininnut teksteissäni molemmat asiat. Sairauteni myötä jouduin lopulta luopumaan opiskeluistani ja ammatistani, en koskaan valmistunnut ammattiin, joten olen tällä hekellä se mitä yhteiskunta tituleeraa ''nuorkeis syrjäytyneeksi hylkiöksi'', toisinsanoen olen työtön sekä vailla koulutusta. Tosin suunnitelmia ja intohimoa minulla riittää, sekä unelmia ja haaveita tällä rintamalla.
Toinen mainittava asia on että sairauteni on hankaloittannut ja enemmän tai vähemmän kariutannut 2 parisuhdetta, sairauteni vuoksi ihmiset pelkäävät siotutua minuun sekä pelkäävät alkavansa välittää minusta liikaa, kun sairauteni on pohjalla, ja joku päivä saatan aamula olla heräämättä. Tämä on itsellenikin ollut suuri mietinnänaihe sekä dilemma, haluanko että joku oikeesti alkaisi välittää minusta niin paljon, mahdollisesti turhaan jos sairauteni vie minut menessäni joskus? Vastausta tähän en edelleenkään ole löytänny, sitä koskaan tuskin tulen löytämään, jos joku on elämässä valmis ottamaan tämän roolin rinnallani, joudun varmasti hyväksymään kyseisen ihmisen päätöksen, siihen asti elän elämääni ''yksikseni''. Sairauteni myös vaatii itse parisuhteelta paljon, koska se vie omista voimistani paljon, ja näyttää hyvin usein läsnäoloaan tavalla tai toisella, jossei muuten, niin suurena väsymystilana. Tämä vaatii paljon vastapuolelta, koska aina en jaksa olla se pirtein tai iloisin ihminen, aina en jaksa sanoa asioita järin kauniisti, saatika sen jälkeen jaksa kuunella asiasta nipotusta. Vaikka miten paljon vastaosapuolta ymmärtäisinkin.
Olkaa onnelisia terveydestänne ja asioista jotka voi hoitaa lääkityksellä, kaikilla ei tätä onnea olea.
Eräs keskeinen palaute ja kysymys on ollut siitä mitä sairastan? Kuten kyseiseen paikkaan myös kommentoin, vastaukseni täälläkin kuulu sama, tarinani on edennyt helmikuun-maaliskuun vaihteeseen 2011, joten olemme vielä vuoden jäljessä nykypäivää, joten tuohon kysymykseen saanette odottaa vastausta siihen asti kunnes tarinani savuttaa nykypäivän, siihen saattaa mennä jokin aika, mutta ei varmasti kovin monta viikkoa, koska sen voin sanoa että tapahtumat ja tarinat alkavat tästä lähin tiivistymään ja pandoran labyrintti alkoi aukeemaan oikeestaan tuon jälkeen. Tosin tarinani ei rajoitu siihen, vaan tarinani jatkaa kulkemistaan nykypäivänäkin, ja tulevaisuus on edelleen erittäin avoin osaltani. Tämän enempää en tähän kohtaan paljasta.
Myös tarinankertomiseni tarkoitusperää on moitittu ja osittain myös paikotellen haukuttu ja motiivejani kyseenalaistettu. Suoraansanoen haluan kuulemma tarinallani kerätä vain ja ainoastaan ihmisiltä sääliä.
Tähän en voi muuta ku nauraa koreasti partaani joka naamaani tällä hetkellä koristaa. En tiedä kuinka hyvin tarinastani asia ilmenee, mutta olen läpikäynyt sairauteni myötä sen verta rankkoja asioita, että sääli on viimenen asia mitä tarvitsen, olen oppinnut taistelemaan elämässä, ja paikotellen olen myös sen saanut tehdä selvitäkseni ja pärjätäkseni, olen luonteeltani suhteellisen luja ollut aina, ja tämä matkani on vain kovetannut luonnettani entisestään. Joten sääliä en kaipaa tai tarvitse, motiivini tarinani jakamiseen on yksinkertaisesti kerto tarinani ihmisille, kertoa ihmisille, että ehkä heillä on asiat paremmin kuin he itse ymmärtävät. Tarinani jakamisen tarkoitus on yksinkertaisesti osoittaa ihmisille, että parempi huominen voi olla olemassa, vaikka tilanne tuntuu ja näyttää synkältä, voi se kääntyä paremmaksi, jos siihen itse osaa vaan uskoa. Tarinani kaikista päälimäinen tarkoitus on varmaankin opettaa ja kertoa ihmisille arvostamaan tervettä elämää ja terveyttä, ja että se pieni nuha ja kuume ehkä ei ole niin vakavaa?
Minulta on myös kysytty onko sairauteni vienyt minulta jotain pois? En sinäällänsä sanoisi että vienyt jotain pois, mutta on olemassa asioita jotka iman sairauttani olisi saattannut mennä toisin. Olen muistaakseni aiemmin maininnut teksteissäni molemmat asiat. Sairauteni myötä jouduin lopulta luopumaan opiskeluistani ja ammatistani, en koskaan valmistunnut ammattiin, joten olen tällä hekellä se mitä yhteiskunta tituleeraa ''nuorkeis syrjäytyneeksi hylkiöksi'', toisinsanoen olen työtön sekä vailla koulutusta. Tosin suunnitelmia ja intohimoa minulla riittää, sekä unelmia ja haaveita tällä rintamalla.
Toinen mainittava asia on että sairauteni on hankaloittannut ja enemmän tai vähemmän kariutannut 2 parisuhdetta, sairauteni vuoksi ihmiset pelkäävät siotutua minuun sekä pelkäävät alkavansa välittää minusta liikaa, kun sairauteni on pohjalla, ja joku päivä saatan aamula olla heräämättä. Tämä on itsellenikin ollut suuri mietinnänaihe sekä dilemma, haluanko että joku oikeesti alkaisi välittää minusta niin paljon, mahdollisesti turhaan jos sairauteni vie minut menessäni joskus? Vastausta tähän en edelleenkään ole löytänny, sitä koskaan tuskin tulen löytämään, jos joku on elämässä valmis ottamaan tämän roolin rinnallani, joudun varmasti hyväksymään kyseisen ihmisen päätöksen, siihen asti elän elämääni ''yksikseni''. Sairauteni myös vaatii itse parisuhteelta paljon, koska se vie omista voimistani paljon, ja näyttää hyvin usein läsnäoloaan tavalla tai toisella, jossei muuten, niin suurena väsymystilana. Tämä vaatii paljon vastapuolelta, koska aina en jaksa olla se pirtein tai iloisin ihminen, aina en jaksa sanoa asioita järin kauniisti, saatika sen jälkeen jaksa kuunella asiasta nipotusta. Vaikka miten paljon vastaosapuolta ymmärtäisinkin.
Olkaa onnelisia terveydestänne ja asioista jotka voi hoitaa lääkityksellä, kaikilla ei tätä onnea olea.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
I've always been a fighter
...but without you I give up.
Tuon kuuluisan laulun siteeramat sanat pitävät kutakuinkin paikkansa, ne ovat suhteelliset hyvä elämänohje ja nuora sekä polku jota seurata. Tuohon lauseseen ja sanoihin kiteytyy moni asia, sekä itse totuus.
Totuushan on, ja tulee aina olemaan, ilman ympärillä olevia ihmisiä, taistelija joka minussa asuu, olisi jossain vaiheessa antannut periksi, mutta ympärillä olevat ihmiset ovat sekä motivoineet jatkamaan taistelua, sekä niinikään auttaneet jokainen omalla tavallaan ja omalta osaltaan taistelussa ja matkani kulkemisessa. Ilman heitä olisin seonnut mitä suurimalla todennäköisyydellä. Tuohon joukkioon kuuluu hyvin iso määrä ihmisiä, osa heistä on isommalla panoksella ollut mukana, osa pienemällä, osa merkittävämällä ja paikotellen ratkasevallakin, osa taas ei, mutta jokainen heistä on auttannut matkani varrella, ja jokaiselle heistä kuuluu iso kiitos.
Olen aina ollut ihminen joka on taistellut vaikeuksissa ja rämpinnyt pohjamudissa itsekseni, olen kestänny potkut nivusiin ja haaroihin yksin suurimmaksi osaksi, niin tein myös sairauteni alkumatkalla, mutta jossain vaiheessa joku sai minut tajuamaan, ettei se ole vaihtoehto enään. Auttaa kun asioista saa jutella ja mietteitä vaihtaa, erityisesti kun suvustani minun jälkeen ilmeni ihminen samalaisilla oireilla kun mitä minä sairastan. Erityisesti hänen tukensa ja juttelut ja mietteenvaihdot häen kanssaan ovat olleet erittäin tärkeitä minulle. Voisin väittää niiden olleen lähes korvaamattomia.
Tämä teksti on omistettu teille ihmisille jotka olen maininnut tekstissä, mutta erityisesti viimesimpänä mainitulle joka on ollut se tärkein kaikista.
Tuon kuuluisan laulun siteeramat sanat pitävät kutakuinkin paikkansa, ne ovat suhteelliset hyvä elämänohje ja nuora sekä polku jota seurata. Tuohon lauseseen ja sanoihin kiteytyy moni asia, sekä itse totuus.
Totuushan on, ja tulee aina olemaan, ilman ympärillä olevia ihmisiä, taistelija joka minussa asuu, olisi jossain vaiheessa antannut periksi, mutta ympärillä olevat ihmiset ovat sekä motivoineet jatkamaan taistelua, sekä niinikään auttaneet jokainen omalla tavallaan ja omalta osaltaan taistelussa ja matkani kulkemisessa. Ilman heitä olisin seonnut mitä suurimalla todennäköisyydellä. Tuohon joukkioon kuuluu hyvin iso määrä ihmisiä, osa heistä on isommalla panoksella ollut mukana, osa pienemällä, osa merkittävämällä ja paikotellen ratkasevallakin, osa taas ei, mutta jokainen heistä on auttannut matkani varrella, ja jokaiselle heistä kuuluu iso kiitos.
Olen aina ollut ihminen joka on taistellut vaikeuksissa ja rämpinnyt pohjamudissa itsekseni, olen kestänny potkut nivusiin ja haaroihin yksin suurimmaksi osaksi, niin tein myös sairauteni alkumatkalla, mutta jossain vaiheessa joku sai minut tajuamaan, ettei se ole vaihtoehto enään. Auttaa kun asioista saa jutella ja mietteitä vaihtaa, erityisesti kun suvustani minun jälkeen ilmeni ihminen samalaisilla oireilla kun mitä minä sairastan. Erityisesti hänen tukensa ja juttelut ja mietteenvaihdot häen kanssaan ovat olleet erittäin tärkeitä minulle. Voisin väittää niiden olleen lähes korvaamattomia.
Tämä teksti on omistettu teille ihmisille jotka olen maininnut tekstissä, mutta erityisesti viimesimpänä mainitulle joka on ollut se tärkein kaikista.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Tarinani (Osa 5)
Viime tarinanosaosta alkaakin kohta olla kuukausi, joten aika jatkaa blogin keskiössä olevaa tarinaa yleisten mietteiden sijasta. Tässä kirjoituksessa palataan ajassa takaisin hieman, erilliseen tarinanosaan, liittyy myös sairaalareissuun ja tutkimuksiin, mutta ei itse sairauteeni.
Helmikuussa 2010 selviteltiin myös sitä miksi virtsasin verta aina sillontällöin, joka ilmeni vahingossa normaalien testien kautta, joten mistän suuresta määrästä ei ollut kyse koska silmällä asiaa ei nähnyt, mutta lääkärit päättivät kumminkin tutkia asian kaiken varalta.
Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.
Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.
Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20 polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai havlauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). VVierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä 'kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiroas omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.
Helmikuussa 2010 selviteltiin myös sitä miksi virtsasin verta aina sillontällöin, joka ilmeni vahingossa normaalien testien kautta, joten mistän suuresta määrästä ei ollut kyse koska silmällä asiaa ei nähnyt, mutta lääkärit päättivät kumminkin tutkia asian kaiken varalta.
Helmikuuksi 2010 tuli päiväkirraan(piväkirurgia) aika endeskopiaan(virtsatien tähystykseen) jossa kuten sanottua tutkittiin miksi kusen verta, toimenpide tehtiin oman valintani mukaan pelkissä rauhottavissa, olisin myös saanut lyhyeen nukutuksen, mutta päätin olla toimenpiteessä hereillä koska en nähnyt mitän älyä joutua nukutetuksi. Toisin kävi, joku kämmäs hiukan ja lopulta mulle annettiin niin paljon rauhottavia että tipuin niistä. Toimenpiteestä muistan vaan hoitajan sanat ''sulla saattaa tulla tästä vähän sekava olo'' ja seuraava muistikuva on siitä ku oon leikkaussalin ulkopuolella käytävällä ja hoitaja kyselee vointiani, vastaukseni oli sekavassa tilassani vaan ''teill on oikeesti ongelmia täällä, voi vittu et teijät ikkunat vetää'' hoitajat hoksasivat siitä vastauksesta ja tärinästäni ettei nyt kaikki oo kunnossa, liian suuri määrä rauhottavia aiheutti mulle hypotermian, seuravan kerran heräsin sängystä tarkkailusta lämpöpeiton sisältä jossa oli mukavat 60 astetta parhaimillaan. Hoitajat oli nukuttannu mutt ja pistäneet hypotermian takia mutt lämpöpeittoon.
Pääsin samana päivänä pois sairaalasta, seuraavana aamuna ilmeni sitten ongelma, en saanu kustua, joten takas sairaalaan, siellä ne sitten katetroi mutt, ja takas himaan, kunnes, illalla jälleen sama ongelma, takas sairaalaan, katetrointi ja osastolle yön yli nukkumaan, aamulla jälleen sama ongelma, katetrointi, toimenpiteen suorittannut lääkäri paikalle, ja siitä sitten mentiin ultraan, lääkäri sai sen ultrakapistuksen kiinni ihoon, ja sano ''voi helvetti'' meni hetki, ja lääkärisetä ilmotti että nyt meillä ois pien ongelma, sulla on nyrkinkokonen veritulppa rakossa. Toisinsanoen koepala joka oli otettu ei mennyt umpeen vaan vuosi rakkoon verta. Siitä sitten astetta rankempi lääkitys päälle, ja päivän aikana kateroitiin taas pari kertaa, illalla, normaali katetrointi ei ole mikään mukava kokemus, mutta illalla ne sitten teki huuhtelukatetroinnin joka on moninverroin normaalikaterointia pahempi. Yön aikana päivystävä kirurgi teki päätöksen että aamulla, kello 8 mennessä jossei ite ala irtoomaan, joudutaan turvautumaan leikkaukseen, noin 7.45, ei yhtään liian myöhään, aloin kusemaan noin 2cm x 1cm veripaloja, joka on erittäin kivuliasta ja tuskaista, seuraavat 3 tuntia vietin vessassa, veripalojen lopulta tultua ulos yksitellen, kokemus joka kasvatti hyvin paljon, moisten klönttien uloskuseminen ei ole kivuttomin asia maailmassa.
Koepaloista ei koskaan selvinnyt alkuperäistä syytä veren alkuperälle.
Kyseinen osastoreissu on jäänyt suurista kivuista huolimatta mieleeni hauskimpana osastoreissuna kaikista, koska vastoin normaalia rutiinia, huonetoverina oli niihin aikoihin 20 polvileikkauksesta toipuva naapurikuntalainen, eikä dementiasta tai havlauksesta kärsivä ikäihminen kuten normaalisti. Juttua riitti ku omanikänen jannu oli huoneessa ja siellä viihdyin erittäin hyvin tällöin. Kyseistä kaverista on jäänyt ennenkaikkea ensimmäine lause ja ilta mieleeni(kyseinen henkilö oli ollut sairaalabakteerin vuoksi sairaalassa jo kuukauden). VVierustoverini nousi ylös ku mutt tuotiin huoneeseen katt hetken aikaa ja tokas ''Sulla ei vissiin taida olla alkoholiongelmaa?''. Olin tottakai hieman häkeltynnyt kysymyksestä, mutta hän jatkoi ''Nii, 4 edellistä 'kämppistä'' on kärsinny jonkunnäkösestä alkoholiongelmista ja niitten mukana on joku elin kärsinny''. Toi hymyn huulille ja vissiin tuo sitt murs jään aika hyvin meijän välillä. Kyseinen jannu kiroas omaa kohtaloaan, mutta löysi minun tarinastani ja tapauksesta veripaloineni ja vuotoineni lohtua, että ehkä hänellä oli asiat sittenki paremmin. ''Mielummin polvi hajalla ku letku mulkussa''.
Aika syö ihmistä
Aika muttaa ihmistä ja ihminen muuttuu ajan myötä, lisääntyneiden vuosien myötä ihminen ikääntyy, persoonallisuus kenties muuttuu, mutta ennenkaikkea ihminen ei yleensä nuorru vuosien myötä, ainakaan luonnollisin keinoin..
Tämän sain huomata kun kävin eilen tapaamassa ihmistä jonka olen viimeksi nähnyt noin 2 ½ vuotta sitten, kyseessä oli eräs tuttavani jonka kanssa välit oli siinä välissä poikkikin jonkunaikaa, mutta jutteluyhteys löytyi jossain vaiheessa taas ja eilen kävin kyseistä henkilöä tapaamassa.
Olen kuullut ennenkin kyseisen asian, kaveri jonka näin kesällä ei ollu nähnyt muo ½ vuoteen jä hänen mielestään olin vanhetunnu pari vuotta. Mitä luulette että reippaat 2 vuotta väliä tekee sitten? Kyseiselle ihmiselle iski ilmeisesti pienimuotonen shokki, koska koko tapaamisajan kyseinen ihminen oli suhteellisen hiljainen minua kohtaan, taisi lyödä aika järkytyksenä ilmeisesti kuinka paljon kasvonpiirteeni ovat vuosien ja ennenkaikkea myös sairauteni myötä muuttuneet. Olen itsekkin asian huomannut, sairauteni aikana olen vanhentunnut, enemmän kuin fyysinen aika joka on kulunnut sairastumisesta.
2½ vuotta on suurinpiirtein karkeasti aika jonka olen sairastannut, lokakuussa 2009 hakeuduin lääkärille, kuten olen aiemmin maininnut, elämme nyt maaliskuuta 2012, vuodet ja kuukaudet ovat muokanneet minua, niin ihmisenä luonteen osalta, kuin myös fyysisesti. Väittäisin itse karkeasti että fyysisesti tapahtunnut vanhentuminen on tapahtunnut tuplana, väittäisin sairauteni aikana vanhetuneeni noin 5 vuotta. Totuudenperästä en sitten tiedä, että mikä on lähellä totuutta, mutta tuon asian huomaa parhaiten kun tapaa ihmisiä joita ei ole pitkään aikaan nähnyt.
Vielä kuvamateriaalina, arvioikaa itse:
Tämän sain huomata kun kävin eilen tapaamassa ihmistä jonka olen viimeksi nähnyt noin 2 ½ vuotta sitten, kyseessä oli eräs tuttavani jonka kanssa välit oli siinä välissä poikkikin jonkunaikaa, mutta jutteluyhteys löytyi jossain vaiheessa taas ja eilen kävin kyseistä henkilöä tapaamassa.
Olen kuullut ennenkin kyseisen asian, kaveri jonka näin kesällä ei ollu nähnyt muo ½ vuoteen jä hänen mielestään olin vanhetunnu pari vuotta. Mitä luulette että reippaat 2 vuotta väliä tekee sitten? Kyseiselle ihmiselle iski ilmeisesti pienimuotonen shokki, koska koko tapaamisajan kyseinen ihminen oli suhteellisen hiljainen minua kohtaan, taisi lyödä aika järkytyksenä ilmeisesti kuinka paljon kasvonpiirteeni ovat vuosien ja ennenkaikkea myös sairauteni myötä muuttuneet. Olen itsekkin asian huomannut, sairauteni aikana olen vanhentunnut, enemmän kuin fyysinen aika joka on kulunnut sairastumisesta.
2½ vuotta on suurinpiirtein karkeasti aika jonka olen sairastannut, lokakuussa 2009 hakeuduin lääkärille, kuten olen aiemmin maininnut, elämme nyt maaliskuuta 2012, vuodet ja kuukaudet ovat muokanneet minua, niin ihmisenä luonteen osalta, kuin myös fyysisesti. Väittäisin itse karkeasti että fyysisesti tapahtunnut vanhentuminen on tapahtunnut tuplana, väittäisin sairauteni aikana vanhetuneeni noin 5 vuotta. Totuudenperästä en sitten tiedä, että mikä on lähellä totuutta, mutta tuon asian huomaa parhaiten kun tapaa ihmisiä joita ei ole pitkään aikaan nähnyt.
Vielä kuvamateriaalina, arvioikaa itse:
 |
| Vuodelta 2009. |
 |
| Noin kuukauden vanha kuva. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)