I've walked a path that no one else will ever walk, I've taken steps that no one else will ever take, I've suffered in ways that no one else will ever be able to even imagine. But I've survived, will you?
Minä selvisin, selviätähän sinäkin?
Tämä blogikirjoitus on lähtösin erään ihmisen kommentista toisessa palvelussa aiemmin tänään illalla. Hän lausui sanat josta tämä lähti nyt liikkeelle ''Sä olet kokennu kovia, tarvii astetta lujemman ihmisen selviä tommosesta sekoamatta.''
Osittain oikeassa, osittain väärässä. Totta on se, olin kokennut kovia jo eräällä lailla jo ennen sairauttani, joka oli jo opettannut elämää. Kyseessä oli nimittäin pitkään jatkunnut koulukiusaus joka jo kovetti ulkokuortaani ennen sairautta. Oikeestaan pahimmat vuodet olivat ammattikouluvuodet, vuodet ennen sairastumistani tähän sairauteen, sekä sairauteni aikana jolloin tutkimuksia tehtiin ja sairaudelle yritettiin löytää syytä. Joten elin tuon 2 vuotta sairauteni tutkimusmaailmassa rinnakkain koulukiusaamisen kanssa. Osittain kyseessä jälkimmäisissä vuosissa oli myös sopeutumisongelmia, koska kyseisen kiusaamisen takia nimenomaan vaihdoin ammattikoulua kesken koulutukseni 120km itäänpäin. Olenko kiusaajille katkera? En, he osoittivat vain minulle kuinka heikkoja ihmisiä he itse olivat, ja kenties vielä ovat? Oikeestaan tuo kiusaaminen on asia josta olen hyvin pitkälle vaiennut, en ole usein puhunnut siitä, eikä juuri hirveen moni sitä tiedä, jälkeenpäin minua kaduttaa että annoin tilanteen mennä siihen, enkä koskaan asiaa myöntännyt vaikka minulta useaan otteseen kysyttiin asiaa, ja minua nimenomaan yritettiin auttaa. Kenties asiat olisivat olleet hepompia mikäli olisin asian myöntänny, enkä paennut asiaa yksinäisyyteeni. Kuka tietää, jossittelu lienee tässä kohtaa enään turhaa.
Selvääkin, molemmat rasittaa ihmistä, asioiden eläminen rinnakkain taas, rasittaa kaksinverroin, ellei jos mahdollista, vielä kovemmin. minulta on joskus kysytty, olenko sairauteni tai kiusaamiseni takia harkinnut itsemurhaa jotta olisin päässyt siitä kaikesta pois. Vastaus, jonka näin yleisesti ensimmäistä kertaa tunnustan, on kyllä. Molempien osalta. Mutt kun tilanne meni siihen, aina löytyi tukiverkosto taustalta joka auttoi nousemaan Myös ehkä onnea oli mukana että joskus en apua pyytännyt, vaan joku otti olkapäästä kiinni ajoittain ratkaisevalla hetkellä, ja pysäytti ja palauttu jälleen mielenrauhaa pääkopan sisälle saamalla puhua asioista. Eräs heistä lukee tätä blogia, ja en tiedä mikäli hän tajuu näin tehneen, mutta hänelle haluan tässä kohtaa esittää pienimmän asian mitä pystyn tekemään, kiitos avustasi polkuni varrella. Jossainvaiheessa tunnustin myös että sairauteni oli liikaa itselleni, ja hain muista ihmisistä tukea juttelemalla asiasta, sekä myöntämällä etten pärjännyt enään yksikseen. Tämä oli asia joka myös pelasti minua, en pitännyt pahaa oloani sisällä, vaan hain tukea ja keskustelin asioiasta ihmisten kanssa. Tuki on tärkein asia mitä löytyy.
Olin ennen ihminen joka piti asiat sisällään, kaiken sen pahan olon, katkeruuden, vihan, suuttumuksen ja pettymyksen kaikkiin ja kaikkeen. Sairauteni opetti minulle, että painolastia kannattaa ja myös ehdottomasti pitää keventää omilta hartioiltaan. Ihmiset kuuntelevat kyllä, mikäli puhut heille, kerro että sinulla on paha olo, joku kuuntele kyllä, ja joku tukee sinua kyllä. Vaikka olisi kuinka vaikeaa tahanasa, ja vaikka et haluaisi, ja vaikka sinun olosi olisi kuinka paha tahansa, puhu asiasta jollekkin, toisinkuin sinä luulet, et sinä vaivaa ketään, päinvastoin kyseinen ihminen varmasti arvostaa että puhut juuri hänelle. Tämä ihminen saa olla kuka tahansa, kuhan puhut jollekkin, kuhan kerrot jollekkin pahasta olostasi, olkoot se kuka tahansa, tee niin, älä jää huonon olon kanssa yksin, sinä et ole kenellekkään taakka vaikka kerrot ongelmistasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti