Jatkoaika

Keskustelin pari viikkoa takaperin erään ystäväni kanssa enemmän ja vähemmän vähäpätösistä asioista kunnes jotakin kautta päädyimme keskustelemaan tilanteestani ja kokemistani ns uniongelmista sekä elämästäni ja siitä vaiheesta elämää missä tällä hetkellä elän. Taustana sanottakoon että en muista koska viimeksi olisin nukahtannut ennen kello 5:tä. Toki vuorokausrytmini on osittain sekaisin, mutta kyse on myös elämäntilanteen painamisesta päälle.

Ystäväni luonnehti tilannettani sanomalla ''Oon kyll kattonnu suo jonkunaikaa, ja miettinny et sä elät jatkoajalla tällä hetkellä, mutt oon ajatellu olevani kenties väärässä, mutt tää vahvistaa mun mielipiteen.''. Eikä hän väärässä ole, luonnehdinta on aika oikea, eikä hirveän kaukaa haettu ees. Elän tällä hetkellä suvantoa, eräänlasta välivaihetta elämässäni. Olen osittain työttömyyteni vuoksi tippunnut tyhjänpäälle ja yllätyksellinen irtisanominen heinäkuussa 2013 tiputti minut suhteellisen syvään kuiluun. Sieltä toki ollaan välillä noustu parempiin asetelmiin, mutta mitään pysyvää ja pysyvästi parempaa ratkasua tilanteeseen ei vielä ole tullut jotta helpottaisi.

Jatkoaika, kuten hän sitä luonnehti, on aika nappiin mennyt termi, tilapäinen tilanne, joka ei pitkittyessään ole mikään ratkaisu. Tämä elämäntilanne painaa luonnollisesti päälle, ja mitä pidempään se pitkittyy, sen huonompi tilanteeni tulee olemaan. Juuri tähän nimenomaiseen tilanteeseen on luonnollisesti olemassa ratkaisuja, mutta kaikki ei riipu vain itsestäni. En ole laakereilleni jäänyt lepäämään, työhakemuksia olen rustannu, toki enemmänkin olisin voinut, mutta tähänmennessä olen joitakin paikkoja jättännyt hakematta ja rajannut pois, koska niihin ei ole täyttä kiinnostusta ole ollut. Jossain vaiheessa toki tulee vastaan se aikaraja jolloin on pakko alkaa olla vähemmän valikoiva, ja hyväksyä mahdollisesti työ ja ala johon täyttä kiinnostusta ja motivaatiota mahdollisesti ei tule olemaan.

Jatkoaika, eräänlainen aikalisä on sitä mitä termikin sanoo, ehkä ajoittain olen äärirajojen rajamailla jaksamaisessani, tämä elämäntilanne ja -vaihe painaa hyvin useinkin päälle, koska minulla on työttömyyteni aikana vähennetyt tuet, hankaloittaa ja rasittaa se tilannetta. Toki se että ees tukia rupesi kelan 5kk mietiskelyn jälkeen tulemaan ees, helpotti hieman, mutta sillä summalla en ees juurikaan syö koko kuukautta, puhumattakaan muista menoista.

Se että mitä tämä tilanne saattaa aiheuttaa, sitä ei kukaan voi ennustaa tai tietää, sinnittelen tässä tilanteessa, kuinka kauan, ja millä tavalla, ratkeeko tilanne ennenkuin pahin on edessä, sitä ei tiedä kukaan. Kun tilanne käy sietämättömäksi, mitä tapahtuu sillon, napsahtaako miehen päässä vaan, vai miten käy? Osaanko tunnustaa tilanteen täysmittasesti jollekulle, sitäkään asiaa ei voi kukaan ennustaa. Sen näyttää se päivä kun mahdollisesti tilanne on vastassa. Olen vahva ihminen, mutta jossain vaiheessa liika on liikaa. Joskus vastoinkäymisiä on vain liikaa ja painolasti käy ihmisille liian suureksi. Joskus elämä ja onnellisuus voi olla kiinni pienistä asioista.

Myöhäiset joulut

Valitettavien aikataulutusongelmien ja muun touhun vuoksi jäi jouluntoivotukset tekemättä ajallaan, joten hieman jälkijunassa, hyvää joulua arvoisat lukijat! (:

Takavuoden demonit

Tämä kirjoitus ja aihe lähti liikelle parinviikon takaisesta puhelusta ystäväni kanssa, kosketimme pintapuolisesti aihetta keskenämme keskustelessamme puhelimen välityksellä. Aihe jonka jokainen kokee ja käy läpi henkilökohtasesti omalla tavallaan. Asia johon ei ole yhtä oikeeta vastausta, eikä yhtä oikeeta tapaa. Joku selviää asiasta paremmin, joku taistelee demoniensa kanssa läpi koko elämänsä. Hyvin usein väliaikasesti helpottaa, mutta jossain vaiheessa menneisyys kiri kiinni nykyisyyteen, ja vanhat haavat aukeavat.

Jokainen ihminen voi toipua vaikeuksista, hyvin monet tekevät sen ja onnistuvatkin, jotkut taas taistelevat menneisyytään vastaan ja menneisyys pysyy läsnä koko elämän kunnes taakka koittuu liian suureksi. Hyvin monet kampeevat vaikeutensa ja voittavat ne, tavalla tai toisella, onnistumisprosentilla joka on joskus suuri, joskus hyvin pieni. Mutta fakta jonka kanssa lähes kaikki jotka ovat vaikeuksia elämässään kokennu on se että menneisyyttään ei voi koskaan paeta, vaikeudet, elämä, kokemukset, kivut, unettomat yöt, paha olo, ihminen ei unohda, eikä koskaan kykene unohtamaan, menneisyys pysy elämässä läsnä aina, eikä sitä voi paeta, vaikeudentäyteisen elämänhistorian kanssa ihminen elää koko elämänsä.

Ihminen ei unohda kokemiansa asioita, ne voi jättää taka-alalle hetkeksi, jopa vuosiksi, mutta lähes jokaisen ihmisen kohdalla menneisyys kirii kiinni, takavuosina kokemat asiat joutuu prosessoimaan ja käymään mielessään läpi yhä uudelleen ja uudelleen, jopa kymmeniä kertoja, ellei peräti elämänsä aikana satoja, jos vastoinkäymisiä on ollut nuorena tai jo nuoresta lähtien.

Kaikki edellämainittu on toki vain allekirjoittaneen mielipiteitä ja kokemuksia, pitkänaikaa voi mennä hyvin ja vahvasti, ja kaikki koetut vaikeudet, kivut ja unettoman yöt voi pitkänaikaa jättää taka-alalle ja hymyillä sadistisesti ja elää elämää, mutta jossainvaiheessa, jokin asia laukasee vanhat muistot. Ja ne muistot joutuu käymään läpi päässään, joko ne voittaa taas ja saa ne jälleen jäämään taakse, tai ne jää päälle ja aiheuttavat uusia vaikeuksia. Uusia haasteita, uusia voitettavia asioita jotka on kyettävä saamaan taas taka-alalle, kuten siihen mennessäkin. Itse allekirjoittanutta on kehuttu monesti siitä että olen kyennyt voittamaan vaikeuteni, ja pystyn nauramaan niille ja heittämään asioista huumoria, mutta se on juuri sen takia kuin olen voittannut vastoinkäymiseni, en ole koskaan menettänyt huumoriani ja huumorintajuani. Asioille pitää kyetä nauramaan, ja sen olen tehnyt, kaikki eivät ole yhtä onnekkaita eivätkä sitä pysty tehä, mutta itse olen kyennyt, ja se on ollut minun voittoni. Toki läpikäyn vanhoja vaikeuksia ja muistoja tasaisesti yhä uudelleen, mutta olen kyennyt voittamaan ne tähän mennessä, olen onnellinen siitä, mutta joskus kenties en enään siihen kykene?

Rakkauspakkaus

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä otsikointi saattaa olla harhaanjohtava ja synnyttää aivan vääränlaisen mielikuvan ja käsityksen tästä julkaisusta, mutta otsikointi avautuu teille varmasti kirjoituksen edetessä pidemmälle. Olen täällä joskus ennen jakannu oman tarinani lisäksi myös linkkejä ja johdatuksia muiden ihmisten huikeisiin tarinoihin. On aika jakaa seuraava huikea tarina johon törmäsin erään valtamedian kautta taannoin. Nimittäin huikea tarina joka kulkee nimellä Rakkauspakkaus. Olette mahdollisest saattaneet törmätä tarinaan ja blogiin aiemminkin, mutta teille jotka ette ole, suosittelen uppoutumaan tarinaan kunnon ajalla ja oikesti lukemaan blogin julkaisut takaperin. Tarina on myös kerrottu joskus aiemmin Ylellä TTS dokumenttisarjassa käsittääkseni avausjaksona TTS-sarjalle. Joku korjatkoot jos olen väärässä.

Bloginkirjoittaja itse luonnehtii profiiliesittelyssään omin sanoineen näin: Täällä kirjoittelee 21-vuotias liikenneonnettomuudessa halvaantunut nuori nainen Jyväskylästä. Kerron blogissani vammautumisesta, kuntoutumisesta, seikkailuista pyörätuolilla sekä aivan normaalista arjestani. Saatte nähdä ettei pyörätuoli ole este elämälle ja unelmille.''.

Sardinipurkissä lyhyeesti ja ytimekkäästi todella hyvin itseni mielestä tiivistetty, mutta tuo tarina on niin paljon enemmän. Tarina todellisesta taistelijaluonteesta, todellisesta asenteesta ja periksiantamattomuudesta. Ja niin monesta muusta asiasta, todellinen esikuva ja monelle ihmiselle loistava esikuva. Loput jätän teidän itsenne luettevaksi mikäli päätätte tarinaan syventyä, sitä suosittelen.

Kyseinen blogi, nimeltänsä Rakkauspakkaus löytyy tästä: Rakkauspakkaus. EDIT: Nykyään kulkee nimellä Rakkaudella Jassu

Ps. Jassun tv-starahetken jonka myös suosittelen ainakin katottavan, jossei blogia jaksa lukea, TTS: Jasmine Saloranta

Takaisin kuvioihin

Blogi on viettännyt pitkää taukoa..Oikeestaan, menneisyys kurottiin kiinni ja nykyisyyteen päätiin, nykyisyydessä tarinani rullaa oikeestaan aika pitkälle paikoillaan, tämän vuoksi kirjoitettavaa ei juuri ole omasta tarinani ytimestä, toisinsanoen sairaudestani ollut.

Sairauskohtauksia siis tulee nykytilanteessa hyvin harvoin, tällä hetkellä tahtia n. kerran vuodessa, joten hirveen tiuhaan kohtauksia ei tule. Mutta sairaus on silti elämässäni enemmän tai vähemmän läsnä, tunnen sen olemassaolon kyllä kokoaika. Työnteossa se on läsnä enemmän tai vähemmän kokoaika, mitä enempi sitä on ns. ulkona kentällä, sitä enempi sitä tuntee että kroppa haluaa lepoa ja että kaikki ei ole kunnossa. Mutta koska lääkärien mukaan olen täysin terve, näillä mennään ja pakko on yrittää töitä tehä jota pystyy elantonsa takaamaan.

Tilanne on siis yhä sama kuten aiemminkin, tilannettani ei sairaanhoitopiirin toimesta tutkita millään tavalla, koska he eivät suostu ottaman vastuuta ja tutkimaan, vaan yhä vetoavat diagnoosiinsa luuloharhaisuudesta ja siitä että kuvittelisin lihasheikkouteni ja jalkojeni kantamattomuuteni. Kysymys jonka moni on esittännyt ja minkä esitän hyvin usein miettiessäni tätä lääkärien logiikkaa, on että mitä hyötyisin siitä? Vastaus jonka olen esittännyt sekä itselleni että kysyjille on se sama, en yhtään mitään, päinvstoin olen elämässäni vain joutunnut luopumaan asioista sairauteni vuoksi ja tekemään uhrauksia sekä sopeutumaan tilanteeseeni. Joten itselleni ja hyvin monelle tuttavalleni tämä lääkärien logiikka on yhä tähänkin päivään asti erittäin ontuva.

Mutta, mitä elämässäni on tapahtunnut blogin hiljaiselon aikana? Jonkunverran, mutta ei oikeastaan hirveästi. Talven alun vietin ulkona kentällä omalla kalustollamme auraushommissa aina kun lunta taivaalta tuli ja terveys anto periksi. Mutta valitettavasti sillä ei itteään elätä, ei urakointimäärällä joka meillä oli. Kevään tullessa hakeuduin muualle töihin ja huhtikuussa kävinkin allekirjoittmassa vakiutuisen työsopimukseen Helsinkiin kiinteistönhoitajaksi. Työ jossa viihdyin erittäin hyvin mutta heinäkuun loppupuolella erään työvuoroni lopuksi minut irtisanottiin monen yllätykseksi epäpätevänä työhön koeaikaan vedoten. Paskapuhetta olen minä ja moni muu sanonnut, yritys käytti hyväkseen koeaikaa jotta saivat väliaikaistyövoimaa. Sen jälkeen olen ollut työtön ja yhä olen. Toki syksyllä hoidin tilamme puintityöt ja isäukkoni sai pysyä leipätyössään kun minulla oli aikaa olla pellolla oman tilanteeni vuoksi. Kohti uusia haasteita jossain muualla siispä. Kenties jo ens viikolla lähden kentälle pariksi viikoksi jos hyvin käy. Mutta se siitä.

Elämääni piristettiin myös kun sain suuren kunnian kahden ystäväni suomana ja 31 elokuuta minusta tuli pienen tytön kummisetä Tampereella joka merkitsi itselleni todella paljon henkilökohtaisella tasolla, yhden oman kummini näyttämällä esimerkillä pyrin toivottvasti olemaan yhtä hyvä kummi tytölle kuin yksi omista kummeistani on ollut minulle ja läsnä minun elämässäni. Toki välimatka lyö hieman rattaita kapuloihin tässä asiassa mutta tuo asia huomioon ottaen pyrin ottamaan omasta kummistani esimerkkiä.

1 vuosi

Tulipa vahingon kautta huomattua että blogi on täyttännyt eilen tasan vuoden, bloi on perustettu siis 27.01.2012, joten yhteistä taivalta ja tarinankerrontaa on takana nyt virallisesti yhden vuoden ja olemme siirtyneet blogin iässä päivistä vuoteen.

Vielä kerran ja jälleen kiitos kaikile tähän mennessä lukeneille, kommentoineille sekä erityisesti aktiivisesti seuraaville jotka seuraavat tätä blogia blogilista sekä muiden paikkojen kautta sekä ennenkaikkea heille jotka ovat omalta osalta mainostaneet blogia liittymällä Yhdenmiehentarinan Facebookryhmään.

Seuraavaa enemmän asiaasisältävään kirjoitukseen asti, hyvät yöt.

Tuore sairaskohtaus

Aloitetaan viesti sillä legendaarisella, toki hieman myöhässä, tajusin etten ole toivottannut hyvää joulua lukijoilleni (ymmärrätte kenties myöhemmin miksi näin pääsi käymään). Joten alotakaamme sillä, myöhäiset jouluntoivotukset ja kiitos kaikille jotka ovat lukijoiksi jääneet ja blogia ruvenneet kuluneena vuotena seuraamaan, vuosi päätetään valitettavasti hieman synkissä tunnelmissa, mutta toivotaan että ensi vuosi avautuu paremmissa tunnelmissa, joten toivotaan hyvää ja parempaampaa uuttavuotta 2013 kaikkien osalta.

Viikko sitten keskiviikkoiltana alkoi sairaskierteeni kun päätä ja silmiä rupesi särkemään aivan vietävästi, siitä sitten ryydytettiin tahtia väkisin alespäin kun ei juuri päivänvaloa olotila kestänny, Torstai-Lauantai meni aika pitkälle pelkästään nukkuessa ja ollessa 1-4 tunnin pätkiä hereillä, sen mitä jaksoi ja pystyi pääkivultaan. Sitä luultiin sitten flunssaks josta jostain syystä puuttui kuume, mysteeriksi toki vielä ainaki nuo kivut hieman jäi kun kuume oli pitkänaikaa poissa. Sunnuntaina oli olo jo senverta kohentunnut ja parempi kivuista että lähdin työkeikalle josta mulle soitettiin ja tarjoiltiin/tarjottiin Perjantaina jolloin en vielä antannut täyttä vastausta asian tiimoilta.

Työkeikka vedettiin rutiinilla läpi ja ''asiakkaan''(hyvän ystäväni) kanssa seistiin ja puhuttiin paskaa, hänen perheensä huikkasi että tuu nyt ihmeessä kahville ja menin vielä sisälle kahville, sielä ollessa alkoi pikkuhiljaa olotila jälleen huonontua ja lähdin sieltä ajamaan sitt pois ja vein työkaluston omalle paikalle parkkiinsa. Tässä vaiheessa rupesin olemaan jo aika sekasin, pääsin kotiin ja pian tämän jälkeen oksensin ensimmäisen kerran ja hengitys vaikeutui sekä paikotellen alkoi taju jo olemaan hilkulla. Siitä lähettiin suuntaamaan sairaalaa kohti ja sairaalaan tullessa oli myös jalat ja kädet poissa pelistä, etenkin jalat niin etten päässy enään omin avuin ulos, tässä kohtaa ymmärsin ja tajusin, vuoden tauon jälkeen olin jälleen saanut sairaskohtauksen, hieman erillaisessa muodossa vaan tai vastakkaisesti useampi asia sattui tällä kertaa samanaikaisesti.

Päivystyksessä sai taas kuunnella samaa litaniaa mitä ennenki, ei oikeen tiietä mikä tän aiheuttais, ei hengenvaaralista, toki varmaan inhottavaa ja vittumaista. Poikkeuksena tällä kertaa pitkästä aikaa lääkäri ei yrittännyt pistää kaikkea paniikkihäiriön piikkiin (Ei, en sairasta paniikkihäiriötä mutta kovasti sitäkin joka kerta aina yritetty tarjota). Sen sijaan lääkäri konsultoi ensin ylempäänsä sairaalan sisällä ja tältä saatuaan luvan jatkokonsultoi Meilahden Sairaalan päivystävää neurologia, joka oli sitä mieltä että päivystystarvetta ei ole tutkia mitään, mutta ehdottomasti poliikliiniikkatutkimukset on käynnistettävä jälleen jonkun neurologin toimesta, joten paperit lähti polille arvioitavaks, joten saas nähä tuleeko kutsu polille, vai vieläkö polilta ei voida myöntää että he sillon maaliskuussa 2011 mokasivat lopettamalla tutkimukset osaltani. Nähtäväksi jää ja jännityksellä jäämme odottamaan päätöstä.

Niinikään eiliseen asti okseksin kaiken ulos mitä yritin juoda ja syödä mutta pikkuhiljaa alkannu tavaraa taas pysymään sisällä, vaikka hilkulla kokoaika onkin että oksentaisi taas, nähtäväksi jää alkaako ruoka pysymään sisällä vai lähteekö taas tulemaan ulos jossain vaiheessa. Ja sairaskohtauksen jälkimainingeissa kävelen siis jälleen keppien avustuksella kun ei teho omissa jaloissa riitä kävelyä ylläpitämään, joten joutuu käsillä avittamaan kävelyä.

Ystävä(t)

Olen aiemmin kertonnut ja tarinoinut siitä miten joskus onnellisuus voi olla hyvinki pienistä asioista ja teoista kiinni. Tästä pidän yhä edelleen kiinni, joskus pieni ja merkityksetön asia toiselle ihmiselle, voi olla toiselle hyvin tärkeä asia, tässä tapauksessa minulle.

Viime lauantaina olin kuskina sukulaisilleni ja määränpäänä oli Parainen Turun lähellä sekä erään yhdityksen joulujuhlat, keli mennessä oli vielä hyväksyttävä, mutta takasintulomatkalla oli paikotellen suht armoton lumisade paikalliskuuroina, keli parani toki kotikonnuilla suunatessa, joten lumisateet painoittuivat enimmäkseen alkumatkaan ja taipaleeseen. Matkanvarrella oli pakko pysähtyä väsymystason laskiessa siihen pisteseen että kupponen kahvia oli pakollinen, ja kotiin selvisimme noin kello 5 aamulla. Lumisateet painottuivat minun onnekseni tottatosiaan länsi-suomeen, koska jos lumisade olisi pk-seudulle tullut, olisin käytänössä kerennyt ottaa hyvin lyhyet yöunet, ennenku olisi joutunnut vaihtamaa ajoneuvoa perseen alla ja lähteä auramaan ihmisille teitä auki. Näin ei onneksi loppujenlopuksi käynyt mutta pieni jännitys oli kyllä asian tiimoilta monta tuntia ja joutu välillä heräilee tiiramaan että onko sieltä ruvennu tulemaan jotain taivaalta ales.

Joulujuhlien aikana ystäväni joka tätänykyään majailee ja asuu Turussa laittoi viestiä, hän siis oli tietoinen että olin suunannut Paraisille. Viestin sisältö oli kutakuinkin että onko kovat bileet ja voitko lähtee sielt, et tuu ihmeessä käymään Turussa jos vaa pystyt, ja asioita järjesteltiin hieman ja suunnaksi juhlapaikalta otin illan ratoksi sitten Turun. Kyseinen kerta oli ensimmäinen kerta kun käyn tervehtimässä ystävääni Turussa, välimatka on sen verta suuri ettei sinne ihan viitti lähtee sunnuntaiajelemaan, joten tämän vuoksi vaikka ystäväni jo tovin Turussa on asunnut, oli kerta ensimmäinen kun Turkusessa tapasimme.

Kyseinen poikkeama matkasuunnitelmiin oli tervetulutta vaihtelua arkeen, päästä ottamaan hajuarakoa kaikkeen ''arkiseen'' ees pariks tunniks oli paikallaan ja tervetullutta, ja olihan mukava nähdä vanhaa lapsuudenystävää taas parin kuukauden tauon jälkeen, kotikonnuilla tapasimme viimeksi pari kuukautta takaperin pikaisella(no ei siit tainu hirveen pikanen sittenkään tulla... : D) kahvilla paikallisella tebarilla.

Kuten sanoin, ehkä ystävälleni merkityksetön käynti, mutta itselleni oli hyvin tärkeetä päästä tervehtimään vanhaa ystävääni hänen uusilla kotikonnuillaan, toki hän on joskus sanonnukkin ettei tätä Siuntion maalaismaisemaa ja tunnelmaa sekä mentaliteettiä tule hänestä(kään) koskaan saamaan pois. Näinhän se on, kun täällä kasvannu ja varttunnu maalaismaisemassa ni eipä se koskaan juuri taida ihmisestä kadota pois vaikka kuinka muuttais kaupunkiin.

Sitaatti

''Mitkään koettelemukset eivät kestä ikuisesti. Näytä muille ettei sinua voi nujertaa-mutta tee se itsesi takia. - Dome Karukoski 

Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään 2

Aika purkaa taas hieman blogin statistiikkajorinoita jotka ei kiinnosta yhtikäs ketään tai mitään, mutta puretaampas ihan huvin vuoks kun yksi maaginen raja on mennyt tänään rikki, nimittäin 5000 kävijän raja on ylittynnyt tänään jossakin vaiheessa, kävijöiden määrän ollessa tällä minuutilla 5009 kävijää.

Aika purkaa edelliseen versioon verrattaessa samaan tapaan tälläkin kertaa keskeisimmät statistiikat, edelliskerrasta verrattuna vilkkainta päivää ei ole vielä rikottu, yhden päivän kävijämäärä on siis edelleen 263 kävijää, lähellekkään ei olla päästy kävijämäärän ollessa tuon jälkeen korkeimillaan noin sadassa yhden päivän aikana.

Bloggerissa blogia seuraavien määrä on tänä aikana (14.maaliskuuta) kohonnut kolmesta seuraajasta huimaan kymmeneen seuraajaan täällä bloggerissa. Yhdenmiehentarinan facebook sivuilla blogia seuraa tällä hetkellä 23 seuraajaaa, tarkkaa tilastollista seurantamäärää sieltä en tiedä, koska facebook antaa ulos vain ja ainoastaan 30 seuraajan jälkeen statistiikkatietoa, joten jäämme odottamaan tuon rajan ylittymistä, jos semmonen päivä eteen vielä joskus tulee. Edelliseen vilkaisuun verrattuna facessa seuraajen määrä on lisääntynnyt 19 ihmisellä ollessa tällöin vain 4 seuraajaa.

Blogipalvelu blogilistassa taas blogi on kerännyt 248 seuraajaa, edelliskerralla tämän luvun ollessa 74, blogin päivityksiä tilaa taas edelliskerran 8 ihmisen sijasta nyt enään 6 ihmistä.

Blogin kommenteissa taas on niinikään pienoista lisäystä, kolmen kommentin (kahdelta eri käyttäjältä) sijaan olen vastaanottannut 7 kommenttia blogiin tähän mennessä kuudelta eri käyttäjltä.

Vaiettu tarina

Kaikilla meillä on tarina kerrottavana, joidenkin tarina vain jää kesken, jotkut jättää tarinansa kertomatta laajemmin, jotkut kerkee kertoa tarinansa ennenkuin on liian myöhäistä. Toiset meistä taas ei sitä kerkee tehä, toisilla meistä taas ei ole kukaan kelle kertoa tarinaansa.Jotkut meistä jakaa tarinaansa pikkuhiljaa, jotkut taas joutuu yllättäen kiirehtimään tarinansa kertomista. Minun tarinani on tässä blogissa, muiden tarinoiden lisäksi, aika jakaa yksi tarina lisää.

Oli juhannus 2011, pieni ydinosa lähisukua kerääntyneenä eräälle suvun jakamalle mökille Hämeessä. Ruokaa syötiin ja saunottiin, kuten juhannusperinteeseen kuuluu tämän pienen sukuydinosan kohdalla, myös hieman juotiin jotta nestehukka ei yllättäisi, yksi teki poikkeuksen, viskin suuri ystävämme joi yhden kulauksen lasistaan ensimmäisenä iltana, ja tämän jälkeen antoi lasinsa sisällön sukulaiselle, viskimiehellemme ei maistunnut tänä vuonna tissuttelu viskin kera, mikä oli outoa ja poikkeuksellista, mutta ei toki ennenäkemätöntä. Hän söi normaalisti, mutta nukkui tavallista enemmän, pienen epäviralliseksi muodostuneen juhannuskokon hän sytytti jossa grillattiin juhannuksen grillimakkarat kuten oli totuttu. Muiden kärsiessä krapulasta, hän ei kärsinyt viinan tuomasta krapulasta, vaan päänsärystä joka oli viskimiehellemme poikkeuksellista. 

Juhannus oli ohi ja viskimiehemme piti suunnata mökiltä viettämään karavaanarielämää ympäri suomen joka oli osa häntä, Volvo sekä takana tullut asuntovaunu oli osa häntä, hänen elämäänsä, hänen identiteettiään. Vaan toisin kävi, hän vieraili juhannuksen päätyttyä lääkärillä hämeessä kipujensa vuoksi ja päivystyslääkäri kertoi pistävänsä lähetteen kotisairaalaan, mutta hän sanoi että matkaan voidaan lähteä. Viskimiehemme päätti että kotiin lähdetään, ja kesälomamatka saa odottaa kunnes omalääkäri on antannut arvionsa. Asuntovaunu jäi mökille ja matka jatkui kesälomamatkan sijasta kotikonnuilla lääkärin pakeille, kesälomamatkalle viskimiehemme ei koskaan päässyt sinä kesänä.

Heinäkuussa nostalgisen viskimiehemme juhannuksen raittiuden syy selvisi, viskimiehemme, armoton ja legendaarinen norttimiehemme oli sairastunnut keuhkosyöpään, joka myöhemmin selvisi levinneen lähes koko kehoon.

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi, tarinassa esiintyvä viskimiehemme on vaarini, joka menehtyi syövän nujertamana 2011. Valtiolla eläkeseen tielaitoksella (nykyinen Destia) palvellut armoton Volvomies sekä karavaanarimme on yksi suurimmista motivaattoreistani jatkamaan omaa taisteluani.

Epäonnisten sattumien kautta minä sain kunnian olla se joka sai kuulla ja kuunella vaarini tarinan, hänen sairaalapetinsä äärellä. Jouduin nimittäin itse heinäkuun lopulla sairaskohtauksen takia sairaalaan ja osastolle, 2 päivää myöhemmin sain puhelinsoiton jota olin odotannukkin, vaariani ollaan tuomassa sairaalaan sisälle osastolle koska hän oli mennyt niin huonoon kuntoon. Olimme sisällä sairaalassa samaan aikaan yhteensä 4 päivää, nämä päivät vietin vaarini pedin vieressä, aluksi itse istuen rullatuolissa, rullatuolistani päästyä otin tuolin ja istuin vaarini pedin vieressä, kuuntelemassa hänen tarinaansa. Kuuntelemassa kun hän muisteli kuluneita vuosia ja elämäänsä. Sain äärettömän suuren kunnian saada olla hänen petinsä vierella kuuntelemassa hänen tarinaansa, ja tarinoita jotka hän halusi vielä jakaa, ennenkuin oli liian myöhästä. Hoitajatkin kertoivat minulle että vaariani mukavempaa potilasta on hankala löytää, pilke silmäkulmassa ja ystävällinen hoitajia kohtaan. Tuttua vaariani, aina auttamassa ihmisiä kun he tarvitsevat apua.

Mieleeni on erityisesti jäänyt vaarini tokaisu jokaiselle hoitajalle joka toi hänelle yskänlääkettä ''Toiksä mulle viskiä?'' Viskiä ei ollut tarjolla, mutta lääkekonjakkia hoitajat sen sijaan toivat Vaarille iltaisin. Olin niinikään ainut ihminen jolle vaari viimeisinä aikoinaan jutteli sairaudestaan, se oli ääretön kunnia minulle, jollain tasolla koska itsekkin olin sairas, vaari kai järkeili että olen ainut ihminen joka ymmärtää hänen tuntojaan ja ajatuksiaan, koska olin itse läpikäynyt niitä. Sain myös kunnian kuulla vaarilta toivomuksen, ''Ku mä jatkan matkaani, on elämän jatkuttava.''. Ja näin olemme tehneet, pikkuhiljaa elämä on jatkunnut, vaikka vaarini, isä sekä aviomies on pysynnyt muistoisamme.

Muistan ikuisesti kun kerroin vaarille että minut kotiutetaan, hänen päänsä painui alas, ja hän sanoi hiljaa syvä ja kaipaava katse silmissään ''Kelle mä nyt juttelen''. Niin tärkeätä oli vaarilleni että olin hänen vierellä kuuntelemassa hänen tarinaansa. 

Pari päivää minun jälkeeni vaarini kotiutettiin niinikään ja hän pääsi viimeistä kertaa käymään vielä rakkaalla mökillään, tämän jälkeen tuntui kun vaarin viimeinen toive olisi täytetty ja hän luovutti, pian tämän jälkeen hänet otettiin taas sisälle osastolle josta parin päivän kuluttua hänestä tuli puhekyvytön ja hän ei enän koskaan toipunnut. 2.9.2011 lähiomaisten ympäröimänä vaarini nukkui pois, ''Sä lupasit ettet koskaan jätä muo, mutt rakas, nyt on sun aika antaa periksi.'' - Mummini sanat vaarini kuolinvuoteellaan, hetkeä ennenkuin hän menehtyi. Vaarini oli uskomaton taistelija, ja hänen muistonsa motivoi minua taistelemaan, eikä antamaan periksi. 24.09.2011 kannoin kirjaimellisesti vaarini hautaan, joka oli minulle äärimmäinen kunnia, saada olla yksi niistä kuudesta jotka kantoi vaarini lepoon.

Uskon jollain tasolla että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, oma polkuni on ollut kivinen sairastumiseni myötä, mutta uskon että näin oli tarkotus, ilman sairauttani, vaarini ei varmaan olisi avautunnut tai kertonnut tarinaansa kellekkään, vaarini pääsi levollisin mielin nukkumaan ikiunta.

Vaarini muistolle, till minnet av mofa, kaivaten lapsenlapsesi.

Kaatuneiden muistolle

Jokainen meistä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menettännyt joskus jonkun heille tärkeän ja rakkaan. Se on väistämätöntä elämässä, jotkut menettää jo hyvin nuorena heille tärkeän tai tärkeitä ihmisiä, toiset taas menettvät rakkaitaan vasta myöhemällä iällä.

Toki on mielipidekysymys että kumpi loppujenlopuks on parempi, menettää ihmisiä nuorena jolloin ei aina kykene käsittämään menetystä ja ei kohtaa samaa taakkaa jonkun menehtymisestä yhtä raskaasti kuin aikuisiällä, vai menettää aikuisiällä joku rakas ja ymmärtää seuraamukset omista teoista, mutta kantaa täysi taakka asiasta. Itse olen läpikäynyt molemmat tapaukset, aikuisiällä toki olen menettännyt useamman minulle tärkeen ihmisen kuin lapsena/teininä. Kumpi on ollut loppujenlopuksi parempi, sitä en kummiskaan osaa sanoa, asia on niin henkilökohtainen ja vaikea arvioitavaksi.

Olen menettännyt itselleni tärkeän sukulaisen niin teininä, kuin aikuisiälläkin, kumpi niistä on ollut helpompi läpikäydä, sitä en osaa sanoo, teininä sitä ei ymmärtänny tekojensa seurauksia, eikä surrut menetystä yhtä raskaasti, menetystä olen surrut vasta aikuisiällä, sekä jälkeenpäin surrut asioita jotka jäi tekemättä kyseisen henkilön kanssa. Aikuisiällä kokemani tärkeän sukulaisen menetys oli välittömästi raskaampi, mutta sain kunnian ja mahdollisuuden viettää viimeiset viikot yhdessä tämän henkilön kanssa, mitään asiaa katumatta. Ehkä osittain myös sen vuoksi menetyksestä tuli minulle raskaampi, koska vietin viimeiset viikot niin läheisesti hänen rinnallaan, niinikään kuin hamaan loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon asti olin hänen rinnalla, ja todistamassa hänen viimeistä hengenvetoaan, sekä niinikään kannoin hänet ikuiseen lepoon.

Olen pohtinnut paljon onko tämä oikea vai väärä tapa luopua läheisestään, viettää viimeset hetket hänen rinnallaan, vai vastaanottaa suruuutinen kauempaa omalta kotisohvalaan esimerkiksi. Molemmissa on omat puolensa, kauempaa vastaanotettua ihmisestä jää kauniimpi muisto mieleen, sekä omalla tavallaan ehkä surutyö on kevyempää. Mutta omalla tavallaan, myöhemmin nouseee kovaan arvoon se että kun on mahdollisuus, on viettännyt ihmisen rinnalla hänen viimeiset hetkensä, vuoden surutyön jälkeen, tämäkin asia lohduttaa jollain asteikolla, rakas läheinen sai olla omaisten ympäröimänä viimeiseen hetkeen asti, eikä ketään jääny kaduttamaan ettei ollu paikalla, koska lähisuku oli paikalla.

Edelläkuvaamani tapaukset ovat kummisetäni sekä mofani (äitini isä), heistä kummistäni menehtyi vuonna 2007, mofa siirtyi ikuisuuteen hieman yli vuosi sitten. Veljekset viettävät loppuelämänsä 10 metrin etäisyydellä toisistaan. Kävin tervehtimässä veljeksiä maantaina, edellisestä kerrasta on kulunnut liian kauan, joskus elämää rajottaa harmittavasti ajokortittomuus, eikä aina voi tehä niitä asioita mitä haluaisi, näitä asioita haluan parantaa kun joskus kortin itelleni saan, ja käydä tervehtimässä veljeksiä useammin.

Olen myös menettännyt ystäviä, nuoresta iästä huolimatta, erään heistä olen aiemmin maininutkin, kukaan heistä ei toki ollut lapsuudenystävä, enkä toivo joutuvani kohtamaan sitä menetystä vielä pitkään aikaan, eikä kenenkään muun menetystä.

Kaatuneiden muistolle, heille jotka ovat lopettaneet taistelunsa, siirtyneet muille maille, heille jotka opettivat meille kaiken tarvittavan elämässä pärjäämiseen, heille joita kaipaamme ja heidään muistoa kunnoitamme. Heille jotka lähtivät liian aikaisin. Kummisetäni, isoisäni, ystävieni muistoille, sekä kaikkien kaatuneiden muistolle.

In memorian of my godfather, to my two friends who supported me in my battle, but lost their own battle, in the memorian of my granpa who taught me ho to survive in life, in memorian of those who lost their battle and has moved on to eternity.

Artikkeli ystäväni muistolle

Törmäsin n. puoltuntia takaperin erään suomalaisen median nettisivuja lukiessani, ajatuksella ''luen päivän uutiset ja lähen sitt nukkumaan'' johonkin johon en ollut ollenkaan varautunnut törmääväni alkuunkaan, otsikon perusteella oli jo pahat aavistukset itsellä että voisiko se olla, ja niinhän se olikin, artikkeli joka kosketti arkaa asiaa, ja artikkelin lukiessani ymmärsin heti kyseessä olevan se mitä otsikon perusteella pelkäsinkin. Kyseessä oli artikkeli joka repi vanhoja muistoja ja haavoja auki.

Tästä aiheesta en juuri kellekkään ole koskaan aiemmin puhunnut, joten tämä on ensimmäinen kerta kun käsittelen tätä aihetta näin julkisesti ja laajasti oman pääni ulkopuolelle. Elettiin alkuvuotta 2010, itselläni takana oli joulun ja uudenvuoden aikaiset rankat sairaalakäynnit johon sisältyi komplikaatioita sun muita asioita. Vuosi vaihtui ja eräänä päivänä minut tavoitti häkellykseni sosiaalisen median voima ja mahti, tieto ystäväni poismenosta. Aluksi mykistyin ja en voinut uskoa että kyse olisi oikeesti siitä, luulin sen vaan olevan jotain huonoa pilaa. Pikkuhiljaa muistokirjoitukset lisääntyivät, ja lopulta, kysyin toiselta ystävältäni että mikä tää juttu nyt oikeen on, mitä meijän ilopillerille on tapahtunnu oikeen, liikaa kysymyksiä oli kaiken ympärillä.

Ystäväni oli lähes yhtä tyhjän päällä kuin minä siinä vaiheessa, parin tunnin kuluttua tuli uusi viesti, ''Mä oon pahoillani että mä joudun sulle kertoo tän, mutt mä tiiän nyt mitä on tapahtunnu, T on riistänny itteltänsä hengen.''. Mykistyin, hiljenin, epäusko valtasi minut, en voinut uskoa että kaikista ihmisistä, juuri hän riistäisi itsetänsä hengen, ihminen joka oli aina yhtä hyvällä tuulella, aina hymyili, aina auttoi muita, monta kertaa minuakin hän tuki vaikeina aikoinani. Yhtääkkiä tuo ilopilleri oli poissa, ja kukaan ei tiennyt miksi, ja mitä oli tapahtunnut. Vielä kaksi päivää ennen tätä kaikkea juttelin hänen kanssaan ja kerroin sairaalareissuistani, ja hän valoi uskoa muhun, taistelutahtoa, ja vakuutti että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei sanakaan siitä että hän on itse huonossa jamassa, ei minkäänlaista merkkiä mistään pahoinvoinnista.

Kaikki nämä muistot repiytyi auki artikkelin myötä, artikkeli joka pohjautuu eräässä tv-ohjelmassa tehtyyn haastatteluun. Kaikki tämä repi auki vanhat muistot ja haavat sekunneissa, ja artikkelin lukeminen oli vaikeeta. Artikkeli ja haastattelu jota henkilökohtaisesti en ymmärrä, se toki käsittää laajempaa asiaa kuin vain ja ainoastaan ystäväni kuolemaa, mutta ystäväni on mainittu artikkelissa ja ohjelmassa nimeltään, joka on omasta mielestäni väärin tehty. Miksi kenenkään piti tulla ulos omalla nimellään ja antaa julkisuuteen kuolleen ihmisen oma nimi jonka perusteella hän on liitettävissä artikkelin pohjalta oman nimensä käytön vuoksi tapaukseen. Miksi? Miksi kukaan on tuonut asiaa julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan, mitä sillä kukaan voittaa? En henkilökohtaisesti ymmärrä kenenkään motiiveja tähän.

Toki, aihe on tabu ja siitä pitää puhua ja keskutella, nuorten itse-murhista, aihetta nosti pöydälle lahjakkaasti aiemmin tänä vuonna pikkuhiljaa kirjailija Minttu Vettenterä kirjateoksellaan ''Jonakin päivänä kaduttaa'', julkisuudessa kaikki tämä tunnetaan paremmin tapaus Enkeli Elisana. Nuorten pahoinvointi ja itsemurhat ovat suomessa iso ongelma ja sihen kaivataan ratkaisuja, nuorten pahoinvointi on huomattavaa, eikä apua aina ole saatavissa niissä tapauksissa jossa nuori päätyy hakemaan apua itselleen ennenkuin on liian myöhästä. Ja valitettavasti joskus on liian myöhäistä, kuten lukuisat tapaukset osoittavat, valitettavasti.

Lepää rauhassa ystäväni, sulla on hyvä olla sielä missä olet, pääsit kaikesta pahasta eroon, in memorian, lepää rauhassa ilopilleri blondimme T♥

Blogikirjoitus on omistettu ystävälleni joka on levännyt kivuitta 2½ vuoden ajan, blogikirjoitus on hänen muistolleen sekä hänen jättämänsä perinnön ja arvojen kunnoitukselle. Toivon että mahdolliset kommentoijat ottavat huomioon asian arkaluontoisuuden ja kommentit pidetään asiallisella tasolla.

Korkealta tippuminen

Kuuluisan sanonnan mukaan ne jotka toivoo suuria tippuu myös korkeelta, itse väittäisin toisin, ne jotka joskus erehtyy toivoo ees jotain pientä joka ei toteudu, ne tippuvat korkeemmalta, koska he välttävät toivomasta yhtään mitään, juuri sen takia koska mitään ei koskaan toteudu, ja kun he kerrankin erehtyvät toivomaan jotakin, tippuvat he korkealta juuri sen vuoksi koska he eivät koskaan uskalla toivoa mitään.

Näin sen on nähtävä menevän, ku joskus erehtyy vahingossa jotain kivaa ees tapahtuvan tai erehtyy unelmoimaan jostain, sitä tippuu korkeelta ja pettyy pahasti, koska unelmoiminen on turhaa, asioiden toivominen on turhaa, koska mikään ei koskaan toteudu, tunnelissa ei ole koskaan pilkahdusta siitä kuuluisasta valosta.

Unelmoiminen on sinäänsä mukavaa, mutta ei semmosta kannata harrastaa kun ei unelmista koskaan tule totta, sitä tekee vaan ihminen itellensä hallaa unelmoimalla, koska sitä päättyy joka kerta pettymään ja tipumaan korkeelta ja kovaa, ja se voi sattuakki.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, joskus marginaalit voi olla pienet, joskus tulee pieni ilonaihe josta riittää iloa pitkäksi aikaa, mutta homma toimii myös päinvastasesti, joskus pieni epäonnistuminen tai vastoinkäyminen voi tehdä isoja tuhoja hyvinkin pitkäks aikaa ihmisen mielessä, joskus sitä vaan kaipaa että ees jokin pieni asia menisi niinku toivoo, tai että saisi ees jonjun pienen onnistumisen jonka kanssa elää ees hetken aikaa, mutta ne ovat harvassa, hyvin hyvin harvassa.

Pettymys, joka unelmoinnista syntyy, on hankala kuvailtava, mutta ehkä joskus kun sitä toivoo jotakin mukavaa tapahtuvan, vaatii muilta ihmisiltä liikaa, asioita joita muut ihmiset eivät ymmärrä, näkökantoja jotka muut ihmiset eivät pysty ymmärtään, asioita joiden tärkeyttä kaikki ei osaa käsittää, samalla tavalla kuin ite tekee. Ihmiset eivät aina ole samalla aaltoituudella, eivätkä ymmärrä aina toisiaan, ja toistensa ajatustenjuoksuja ja toisten ihmisten käsityksiä. Yksinkertaisesti sanottuna, toiselle ihmisielle iso asia voi olla toiselle ihmiselle pieni asia, ja päinvastoin, niinikään toiselle ihmiselle yksinkertainen asia voi olla toiselle ihmiselle hankala asia ymmärettäväksi.

Iloitseminen lähtee pienistä asioista

Joskus asioiden marginaalit voivat olla hyvin pienet, asioiden mittasuhteet taas suuret, joskis pienestä asiasta voi tulla suuri ja joskus suuri asia voi olla loppujenlopuksi hyvin pieni. Näin tää homma on vaan nähtävä menevän.

Olen saattannut tarinani lomassa mainitakkin tästä aiheesta, kaikkea mistä olen turissut ei kykene enään muistamaan ja tekstejäkin rupee olemaan sen verta monta ettei kykene enään tarkistamaan kaikkia asioita, joten pyydän anteeksi mikäli tästä tekstistä tulee asioiden toistoa siinä tapauksessa.

Joskus kun olotila ja fiilis on semmoen voi pienistä asioista tulla isoja, pieni vastoinkäyminen tai epäonnistuminen voi pilata montakin tulevaa päivää, sillonku olotila on semmoen ettei juuri mikään tunnu onnistuvan, sillon pienikin asia voi merkitä paljon, niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Joskus tuntuu etteivät ihmiset täysin ymmärrä tätä, sitä miten paljon jokin hyvin pieni asia voi merkitä sillonku kaikki tuntuu menevän päin metsää eikä mistään tunnu tulevan mitään positiivistä, pieni asia voi sillon kaataa koko päivän ja illan joka jo on pielessä, se voi vaikuttaa monta päivää eteenpäinki negatiiisessä mielessä.

Omalle kohdalle näitä ajanjaksoja kuuluu elämään aina sillontällöin, joskus tiheämmin, joskus taas onnistuu taapertamaan positiivisuudessä pidemmän aikaa.  Viime aikoina näitä juuri kuvailtuja jaksoja on ollu taas enemmän, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen ja haluais vaan suunata ajatukset muualle kaikesta, mutta se vaan ei onnistu, tai sitt yrittää sitä, mutta toinen ihminen ei ymmärrä kuinka paljon tuo pieni asia voi minulle merkitä, kuinka paljon voi merkitä että saisi suunattua ajatuksia muualle kaikesta, kuinka arvokas teko se minulle olis ja kuinka paljon minä sitä arvostaisin.

Toki ymmärrän myös sen että sille toiselle ihmiselle se voi olla iso asia, ja minä en aina sitä käsitä tai ymmärrä, tai taas toinen ihminen ottaa vaan sen vitsinä, toki jona minä sen esitän, mutta toki taustalla on aina halu saada ajatuksia suunattua muualle ees hetkeksi aikaa, mutta vastapuoli toki ei useasti tiedä sitä tunneta kuinka tärkeästä asiasta voi minulle olla kyse, kuinka se voi pelastaa monta päivää.

Marginaalit ovat pienet, joskus pienen asian onnistuminen tai epäonnistuminen voi heilauttaa venettä johonki suuntaan hyvin paljonkin.

Tarinani (osa8.5)

Kuten numeroinnista huomaa niin tällä kertaa toteutetaan hieman poikkeusta, tämä numerointi siksi koska tätäennen tarinanpirstaleet ovat olleet epäsuoria jatkoja toisiinsa, mutta tällä kertaa poikkeuksellisesti kyse on suorasta jatkosta edelliseen kirjoitukseen, kuten siinä mainitsinkin, joten tämän vuoksi pysymme samassa numeroinnissa jatkonumeroinilla tällä kertaa suoran jatkon vuoksi. Aikaisemman kirjoituksen voit lukea tästä

Ennen kotiuttamistani aamuvuoron lääkäri vielä yritti parhaansa selvittääkseen soppaa jonka kolleegansa toisessa sairaalassa olivat keittäneet, hän yritti 3 eri otteseen saada minulle siirtoa aikaseksi Meilahden sairaalaan, koska heidän potilaansahan olin loppujenlopuksi, mutta tuloksetta, vastaus oli joka kerta kuulemma että potilas pärjää kotona eikä ole mitään älyä siirtää potilasta heille koska heidän mukaansa lääketieteellistä syytä ei moiselle löytynnyt. Niinikään siirto omaan kotisairaalaani LAS:iin kielettiin Meilahden toimesta, kyseinen lääkäri oli selkeästi eri mieltä mutta hän ei yksinkertaisesti halunnut astua isompien varpaille, joten loppujenlopuksi hänet pakotettiin vastoin tahtoaan kotiuttamaan minut siinä kunnossa jossa mainitsin aikasemmassa kirjoituksessa.

Tähän tapaukseen liittyy niinikään pari hauskaa kertomusta, ensimmäinen asia oli areenalla kun ambulanssimiehistön piti ottaa yhteyttä niinikään mediheliin, kuin myös HÄKE:en ilmoittakseen että he siirtyvät kuljettamaan potilasta ja mitä heillä oli vastassa (toisinsanoen he vastaavat aina hälyytykseen tietyn koodiston mukaan ja ilmoittavat aina takaisin HÄKE:lle mikä koodi heitä todellisuudessa odotti ambulanssimiehistön mielestä.) Tässä kohtaa kuten normaalisti ambulanssimiehistö ryhtyi keskenään neuvottelemaan että mitä he ilmoittavat HÄKE:lle, siitä kaikki olivat samaa mieltä että D tason koodiin johon he olivat vastaneet oli täysin väärä heidän mielestään, kaikki oli samaa mieltä että todenmukaisempi koodi oli B(ertta) tason tehtävä toisinsanoen paljon kiireellisempi tehtävä kuin hätäkeskus oli ambulansille antannut. Arvuutteluiden keskellä en voinut olla hiljaa vaan tokaisin ambulanssimiehistölle että taasko ne pelaa lottoa ku koodeja lentää yhestä seuraavaan riippuen kuka on äänessä. Hyvät naurut he saivat, tosissaan ei ollut ensimmäinen kerta kun ambulanssimiehistö arvuuttelee ja argumentoi keskenään että mihin kategoriaan kuulun.

Hauska kommellus tosiaan syntyi siitä kun heidän piti olla yhteydessä HÄKE:en sekä medi-heliin kun he huomasivat että kallion sisällä heillä ei ollut mitään signaalia, joten he joutuivat ajamaan areenalta ensin ulos päästäkseen ottamaan yhteyttä, hauskaa asiasta teki se että kaikilla muilla oli signaali omissa matkapuhelimissaan, erään heistä sanoin ''Mikäköhän pilipaloverkko valtiolla on oikeen käytössä samperi''. Ulos päästiin ja siellä saatiin yhteys linkitettyä.

Tapasin niinikän kyseisen ambulanssimiehistön pariin kertaan illan aikana kun istuin ulkona rullatuolissa ottamassa raitista ilmaa(siitäkin sain tapella moneen otteseen hoitajien kanssa kun lääkäriä odotin). He ihmettelivät joka kerta että mitäköhän helvettiä tää toiminta täällä taas on ku ei lääkäri tutki potilasta, pariin oteseen he pysähtyivät juttelemaan kanssani ja joka kerta toivottivat tsemppiä, alansa ammattilaisia olivat kyllä kyseisessä ambulansissa vuorossa olleet.

Tsemppia sain tapauksessa myös muilta tahoilta, puhelimen välityksellä eräs pelaajistamme lähetti sukulaiseni kautta sairaalaan terveiset, sekä kotona niinikään odotti yllätys kun eräs toinen pelaaja oli lähettännyt viestin jossa toivotti taistelutahtoa ja kyseli mikä on vointini, hän ei muuta tiennyt kun että oli nähnyt että lanssimiehistö lähti areenalta kanssani matkaan.

Niinikään seuraavassa vierasottelussa jossa olin mukana yleisössä Vantaalla Myyrmäessä pronssiottelussa sain jälkeenpäin kuulla että edellisottelun isäntäseurasta Hc Westistä oltiin kyselty Myyrmäessä kannattajajoukoltamme että tietääkö kukaan minun tilannettani, osa heistä oli tietämättömiä koska he eivät Kaunaisissa olleet paikalla, mutta yksi heistä oli tietoinen ja oli kertonnut että olen mukana Vantaalla yleisössä ja että olen päässyt sairaalasta pois, mutta kävelen keppien avulla, lämmitti todella paljon kaiken paskan keskellä se että täysin ventovieras oli huolissaan kohtalostani ja osoitti että käsipallopiirit suomessa ovat todella yhdistyneitä ja tiivistä joukkoa jossa seurarajoja pystytään ylittämään tarvittaessa ja kuulemma kyseiselle henkilölle oli merkinnyt paljon saada tietää että olen päässyt sairaalasta pois.

Niinikään seuraavassa kotiottelussamme ennen ottelun alkua tuli eräs ihminen jonka toki tunnen, mutta hän ei Kauniaisisa ollut paikalla, otti minua takaapäin olkapäästä, ja pysähtyi kysymään, ''Hei, miten sä voit?''. Tämän on jäänyt vahvasti mieleeni, häkellyksen keskeltä, koska moinen kysymys oli odottamaton, sain kerrottua että elossa ollaan mutta kepeillä kävellään vielä ku ei jalat kävelyä kestä. Loppujenlopuksi kävelin enemmän tai vähemmän keppien avittamana kyseisen sairaskohtauksen jälkimainigeissa yli 6 viikkoa, joka on pisin aika jonka sairaskohtaus on vaikuttannut kävelykykyyn, joten suhteellisen käsittämätöntä etä sairaskohtauksen pahentuessa lääkärit vain väittivät minulla viiraavan päässä.

Vaikka kukaan asianosaisista ei todenäkösesti tule koskaan lukemaan tätä, haluan kiittää kaikkia tässä tarinanpirstaleissa mukana olleita auttajia, niin koko ambulanssimiehistöä, niin paikalla ollutta lääkäriä kuin käsipalloseura Hc Westin henkilökuntaa jotka ylittivät seurarajat ja vielä jälkeenpäin kyselivät vointiani. Niinikään haluan kiittää kaikkia kolmea joukkueemme pelaajaa jotka joko auttoivat sairaskohtauksen saadessani, tai jälkikäteen lähettivät tsemppausviestiä jotka olivat kaiken paskan keskellä erittäin tärkeitä ja motivoivia. Haluan myös kiittää tuota henkilöä jonka sanat ovat jääneet mieleen ja jotka tulivat puskista. Hänen sanasa olivat ehkä suurin motivaattori, koska hän kyseli vointejani puhtaasti oman kiinnostuksen ja kai jollain tasolla välittäimsen vuoksi, muut toimivat ehkä loppujenlopuksi hieman velvollisuudentunnon takia.

Tarinani (osa8)

Kuten aiemmin olen maininnut blogin niukka kirjotustahti johtuu puhtaasti ''työkiireistä'', syksy kun on maajussien sesonkiaikaa ja päivät ovat pitkiä ja aika-ajoin kun taukoa suodaan pyhitetään nuo tauot kaikelle unille mikä vaan on mahdollista saada jotta kun seuraava nakki pellolle tulee eteen ollaan hieman latautuneita jälleen, tämä syksy on ollut edellisyksyjä rankempi minulle henkilökohtaisesti siksi koska isäukkoni on astunnut hieman syrjään toiminnasta, ja jättännyt lähes kaiken työn puintien keskellä minulle. Osittain luulen että hän on tehnyt tätä tahtomatta koska hänelä on siviilityössään ollut niin kiire, osittain luulen myös että hän on pysynnyt töissä koska minä olen ollut täällä kotona hoitamassa viljoja pois pellolta sekä niinikään perunoita.

Takaisin blogin keskeiseen sisältöön, edelisestä tarinanpirstaleesta on kulunnut jälleen oma aikansa, joten aika sateisen syysillan tiimoilla ottaa seuraava kehiin, tämä kirjotus erään lukijan aiheuttamana joka pyysi jatkamaan tarinaani kun kerkeän.Hieman hämmentävän diagnoosin jälkeen joka käy ilmi edellisestä tarinanpirstaleestani, elämä jatkui sekavien ajatusten myötä eteenpäin hiljalleen omaa tahtiansa kunnes törmättiin jälleen isoon seinään josta nouseminen oli hieman hankalaa.

Maaliskuisen sairaala- ja lääkärikäynnin jälkeen oli edessä huhtikuu, tarkemmin seuraavat tapahtuman sijoittuvat itseasiassa lähempien tarkasteluiden jälkeen erinäkösistä logeista 1.huhtikuuta 2011. Kyseisenä päivänä pelattiin käsipallon semifinaaliottelu ''luolassa'' kuten käsipallopiireissä sanotaan. kyseinen ottelu pelattiin siis oman paikalliseuran SIF:n sekä kotijoukkueena toimineen Granilaisen HC WEST:n välillä, ottelu päättyi meidät osalta huonosti, kyseessä oli sarjan viimeinen ottelu Hc West:n otettua voitto ja mentyä finaaliin ja pasitettuaan meidät pronssiotteluun(joka me voitettiin).

Ottelu päättyi ja oli aika siirtyä areenalta kotia kohti, mutta jo ottelun aikana tuntemani tunnot ja pahimmat pelkoni osoittautuivat tällöin käyneen toteeksi, en päässy enään katsomopenkiltä ylös ja pyysin kanssaolijoita käydä sanomassa tädilleni joka toimi tällöin joukkueemme joukkueenjohtajana, että hän pyytäisi jotakuta pelaajaa tulla nostamaan mutt lattialle, koska makuuasenossa on mulla helpompi olla, ja virolaiasjättiläisemme tuli koppamaan otteesta kiinni ja nosti lattialle ku tulitikkuaskin.. :D

Järjestävän seuran henkilökunta laittoi nopeasti merkille että vierasjoukkueen kannattaja makaa lattialla ja eräs vastuuhenkilöistä tuli kysymään josko he voisivat olla jotenkin avuksi ja kysyivät että mikä vaivaa, kerroimme että taustalla on pidempi sairashistoria ja mitä todenäköisemmin en tule omin avuin kävelemään areenalta ulos. Kyseinen ihminen kysyi josko haluan että paikalla oleva lääkäri tulee juttelemaan kanssani(yleisön joukossa oli lääkäri jonka kyseinen ihminen tunsi), sanoin että saa hän tulla mutta tuskin hän paljoa pystyy tekemään. Lääkäri tuli ja kuunteli tarinani ja kummasteli kolleegoidensa toimia, lopulta hän kysyi että luulenko että sitä ambulanssia tarvitaan ja ilmoitin että ei tässä muuta mahollisuutta ole. Hän ilmoitti että selvä, tarttui puhelimeen ja soitti hätäkeskukseen josta ambulanssi järjestyi hänen avullaan kivuttomasti koska hätäkeskuspäivystäjälä ei mitä ilmeisemmin ollut halua alkaa tapella asiasta paikalla olleen lääkärin kanssa.

Puolen tunnin odottelun jälkeen ambulanssi saapui paikalle (areena sijaitsee kallion sisällä ja ambulanssilla oli 100m matka ajettavana vuoren sisälle odotettuaan hetken että portit saatiin ensin auki). Ambulanssimiehistö, tällä kertaa kolmikko, koska matkassa oli niinikään harjoittelija, kyseessä oli PEL:in ambulanssi, joten seksikkäät palomiehet olivat tällä kertaa hoitavana yksikkönä. He kuuntelivat tarinani ja tutkivat ja miettivät ja kärräsivät minut sisälle ambulanssiin, jossa johtava heistä sanoi sanat jotka muistan loppuelämäni ''Jos sä osaat ton näytellä, ni sä tarviit kyll piruvie Oscarin, kyll sä niin perhanan hyvät oot näyttelee sillon!''. Kyseinen ambulanssimiehistö ei uskonnut alkuunkaan luuloharhasuusdiangoosin jonka lääkärit olivat minulle asettaneet.

Päästyämme pois kallion sisältä alkoi arvuuttelu ambulanssimiehistöllä että mihin he ryhtyvät viemään minua, koska oireiden puolesta osoite olisi ollut Meilahden sairaala, mutta he eivät halunneet viedä muo sinne edellisen diagnoosin ja reissun takia, kotisairaalani Lohjan Aluesairaala taas ei myöskään palvellut heidän tarkoitusperiään. Joten he päätyivät lopulta soittamaan korkeimalle päivystävälle ensihoitolääkärille, joka HUS:ssa on lääkärihelikopteri Medi-Helin päivystävä lääkäri. Päivystävä lääkäri ilmoitti ambulanssille että osoite ei noilla lähtötiedoilla todellakaan ole Meilahden Sairaala, vaan osoitteeksi hänen lähetteellä otetaa täysin uusi sairaala, Jorvin Sairaala.

Kaikilla oli hyvät tarkoitusperät ottaa suunnaksi Jorvi, mutta kaikki kusi kyseisen sairaalan ennakkoluuloon ja haluttomuuteen tutkia  minua koska en ollut ''heidän sairaalaan kuuluva potilas''. Ensimmäisen lääkärin näin vasta 10 tunnin kuluttua saapumisestani päivystykseen, kyseessä oli hyvin ennakkoluulonen naislääkäri joka ei juuri tutkinnut ollenkaan eikä määrännyt ees lääkkeitä käteeni jotta tärinä kädesti olisi saatu loppumaan. Lopulta seuraavana aamunna mutt koitutettiin kunnossa jossa hädintuskin jaksoin omin jaloin kävellä 50 metriä autolle.

Kirjotuksesta tulisi liian pitkä yhtenä kirjoituksena, joten julkaisen tälle kirjoitukselle vielä suoraa jatkoa myöhemmin tarkentuvana ajankohtana.

Rauhaton sielu

Joskus tulee hankalia päiviä, iltoja öitä sekä niinikään aikajaksoja, niitä tupsahtelee tasasin väliajoin epäsäännöllisen säännöllisesti, jolloin tekee vain mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttamaan taistelu, antaa vaan kaikelle periks ja luovuttaa kun pää on hajaomaisillaan kaikkiin asioihin, niin tulevaisuuden avoimuuten sekä asioiden paikallapyörimiseen ja elämän jatkumattomuuteen joista olen eräässä blogimerkinässä aiemmin jo kirjotellut ja maininnut.

Viime aikoina näitä iltoja ja öitä on ollut suhteellisen usein, etenkin öitä, jolloin kaikki rauhottuu ja hiljenee, ja käytänössä istuu vaan itsekseen omien ajatusten kanssa vailla mitään (järkevää) tekemistä. Takana on ehkä rankin ja vaikein yö tällä hetkellä, syytä en oikeestaan tiiä, osasyy ehkä on että tällä hetkellä ei ole vain ajatukset päässä ja hajoamiset pääkopan kanssa, vaan niinikään jalkoijen toimimattomuus on tällä hetkellä suhteellisen huomattavaa ja merkittävää ja laahustaminen on tällä hetkellä kuvioissa kun jaloista puuttuu sekä tuntemus että voima tällä hetkellä. Mutta sitä tää elämä on mun osalta, jalkojen toimimattomuutta ja miettimistä millon ollaan jossain naama turvallaan makaamassa avuttomana keskellä yötä kun kukaan ei huomaa eikä tiiä että makaan jossain ilman kävelykykyä. Tällä hetkellä olotila on ehkä vahvin tähän mennessä tänä kesänä siitä että tekis vaa mieli tosiaan luovuttaa taistelu, antaa periks ja lopettaa taistelu tähän paikkaan ja alistua lopullisesti.

Ehkä omalla tavallaan tämän kesän vaikeuteen ja viimeaikaisiin vaikeuksiin on omalta osaltaan liittynnyt työttömyys sekä tekemisen puute, sekä motivaatio tekemiseen vaikka sitä löytyisi loputtomasti jos vaan jaksais tehä. Tähän mennessä olen joka kesän sairastumiseni aikana viettännyt jossain töissä, vaan tänä kesänä en mihinkään päässyt töihin, joten kotona olen ollut orjana ainoostaan. Mutta vaikka tekemistä löytyisi aina ei riitä motivaatio, tai fyysinen kunto tehdä jotain. Ja omalla tavallaan myös koska tekeminen on epäsäännöllistä, ei siihen muodostu minkäänlaista rutiinia jonka mukaan elää ja johon kroppa pääsisi tottumaan ja elämään elämää. Ja pankkitlin ja lampakon saldo ei kasva millään tavalla, päinvastoin.

Omalla tavallaan taidan olla pohjimiltaan ja perimmiltään ihminen joka ei osaa pysyä paikallaan, joka kaipais jotain tekemistä, jotain päämäärää elämäks, ees hetkeks, jotain mihin pyrkiä, jotain mitä ottaa maaliks. Pitkästä aikaa elämä on näin pirstautunutta, ettei tällä hetkellä ole mitään päämäärää tai tavotetta esittää ees kuukaudeks eteenpäin mihin pyrkiä. Joten pää hajoo ku tottunnu tekemään ja liikkumaan, työskentelemään, touhuumaan, omalta osaltaan myös tämänvuotinen erittäin epäsäännölinen puintikaus on omiaan sekottamaan asioita, verrattuna viime syksyihin tänä syksynä puintihommien alotus on venynnyt, sekä kesto tulee myös venymään erittäin pitkäksi sateisen syksyn takia.

Vie mutt kotiin(mihin elämä miehen vie)

Blogin hiljaiselo ja kirjoittajan tauko rikkoutuu ja pirstoutuu hetkeksi puhtaasti unettomuuden vuoksi, unta todellakin kaivattaisiin, koska aamulla kello 9 herätys tällä maajussilla on pellolle puimaan ohraa pois sekä kuljettamaan sitä pellollta, mutta aina eivät mene tasa unen lahjat, isäukko kuorsaa tuolla täyttä häkää kun taas minä käynnistin koneen hetki sitten.

Unettomuus johtuu puhtaasti elämänmietinnöistä, jälleen kerran, näitä oitä on kohdallani aina välillä, ajatukset ja mietinnät päässä pyörivät täyttä häkää, ja unta ei tuu vaikka miten yrittää, ärsyttävä tilanne. Myös kummasti nämä yöt aina osuvat sillonkun aamulla olisi aikanen tai suht aikanen herätys tai menoa, koskaan ei nämä yöt ajotu sillon ku aamulla voi vapaasti nukkua vaikka päivään asti ja nousta kello 3 ylös.

Omalla tavallaan tuntuu että elämä rullaa paikallaan, ei ole vakinaista työtä, eikä määräaikaista tai pätkittäistä työtä maatilatoimintamme ulkopuolella (maatilatoimintamme ei työllistä ees yhtäkään ihmistä täyspäiväsesti, koska kyse on pienitilallismaaviljelystä), olen jo 1½ vuotta niinsanotusti rullannut paikallaan, aina löytyy jotain pientä tekemistä kotona, mutta pankkitili ei sillä liho, ja elämä rulla paikallaan kun samat kuviot elämässä kokoaika käynnissä. Poikkeuksena toki viime talvi jolloin aurausurakointi työllisti, mutta mitään pitkä-aikaista tulonlähdettä ja työtä siitä ei kehkeydy, tulevan talven osalta pohdin vielä että jatkanko hommia vai ei, koska tulevaksi talveksi asiakaskuta supistuu niin pieneksi että rajamailla on että kanattaako vehkeitä käynnistää tulevaksi talveksi.

Kuten olen aiemmin maininnut, en koskaan valmistunnut ammattikoulusta, joten olen ilman ammattia, paperilla siis. Niinikään suuri vaikutus työttömyyteeni on kortittomuuteni, kova ja karski fakta on että ilman ajokorttia ei haja-asutusseudulla pärjää, koska etäisyydet on pitkät ja työtä ei juuri tästä pienestä kylästä hirveesti löydy.

Omalla tavallaan tekisi mieli pakata kamat, ja lähteä täältä kotiseudulta pois, ei naapurikuntaan, vaan johonkin pidemälle, vaan ottaa etäisyyttä kaikkeen kotikonnuilta jokski aikaa, kunnes olisi aika palaa kotiin ottamaan maanviljelytoiminta sukupolvenvaihdoksessa yli isältäni. Mutta, tämä asia sisältää niin paljon monimutkaisuuksia. On hanakala vaan lähteä johonkin X paikkaan täysin randomisti, varsinkin kun ei minulla ammattia ole eikä ajokorttiakaan jolloin työllistyminen missä vaan on paljon helpompaa. Tällä hetkellä ehkä pientä astetta vakavempaa mietettä aiheen tiimoilta on, mutta kyseinen viritys sisältää vielä niin paljon usvassa olevia asioita ja epävarmuutta, että aika olematon kyseinen tilanne vielä tässä vaiheessa on. Mutta mukavaa olisi päästä kotikonuilta pois ja jättää kaikki taakseen ees vuodeks, paeta kaikkia vaikeuksia, saada uus ja puhdas alkupiste elämälle, yksinkertaisesti vaan päästä nollaamaan ja ottamaan etäisyyttä kaikkeen.

Elämä ei aina ole yksinkertaista ja helppoa.

Blogi piipahtaa tauolle

Blogi lähtee allekirjoittaneen bloggaajan työelämäkiireiden takia lyhytkestoiselle tauolle joka johtuu puhtaasti siitä että huomenna kello 8.30 herätyksellä lähtee oman tilamme syyspuinnit käyntiin rukiin puinnilla josta jatkamme ohran puintiin pikkuhiljaa, jonka jälkeen vuorossa ovat niinikään vehnän kuin soijapapujen puinti, puintikaus päätetään perunoiden ylösnostolla talkooporukalla.

Haluan tähän kohtaan kiittä kaikkia lukijoita, niin heitä jotka ovat jääneet blogia seuraamaan aktiivisesti, kuin niinikään heitä jotka blogissa ovat piipahtaneet, te pidätte tämän blogin hengissä ja jatkatte tarinani kulkua.