1 vuosi

Tulipa vahingon kautta huomattua että blogi on täyttännyt eilen tasan vuoden, bloi on perustettu siis 27.01.2012, joten yhteistä taivalta ja tarinankerrontaa on takana nyt virallisesti yhden vuoden ja olemme siirtyneet blogin iässä päivistä vuoteen.

Vielä kerran ja jälleen kiitos kaikile tähän mennessä lukeneille, kommentoineille sekä erityisesti aktiivisesti seuraaville jotka seuraavat tätä blogia blogilista sekä muiden paikkojen kautta sekä ennenkaikkea heille jotka ovat omalta osalta mainostaneet blogia liittymällä Yhdenmiehentarinan Facebookryhmään.

Seuraavaa enemmän asiaasisältävään kirjoitukseen asti, hyvät yöt.

Tuore sairaskohtaus

Aloitetaan viesti sillä legendaarisella, toki hieman myöhässä, tajusin etten ole toivottannut hyvää joulua lukijoilleni (ymmärrätte kenties myöhemmin miksi näin pääsi käymään). Joten alotakaamme sillä, myöhäiset jouluntoivotukset ja kiitos kaikille jotka ovat lukijoiksi jääneet ja blogia ruvenneet kuluneena vuotena seuraamaan, vuosi päätetään valitettavasti hieman synkissä tunnelmissa, mutta toivotaan että ensi vuosi avautuu paremmissa tunnelmissa, joten toivotaan hyvää ja parempaampaa uuttavuotta 2013 kaikkien osalta.

Viikko sitten keskiviikkoiltana alkoi sairaskierteeni kun päätä ja silmiä rupesi särkemään aivan vietävästi, siitä sitten ryydytettiin tahtia väkisin alespäin kun ei juuri päivänvaloa olotila kestänny, Torstai-Lauantai meni aika pitkälle pelkästään nukkuessa ja ollessa 1-4 tunnin pätkiä hereillä, sen mitä jaksoi ja pystyi pääkivultaan. Sitä luultiin sitten flunssaks josta jostain syystä puuttui kuume, mysteeriksi toki vielä ainaki nuo kivut hieman jäi kun kuume oli pitkänaikaa poissa. Sunnuntaina oli olo jo senverta kohentunnut ja parempi kivuista että lähdin työkeikalle josta mulle soitettiin ja tarjoiltiin/tarjottiin Perjantaina jolloin en vielä antannut täyttä vastausta asian tiimoilta.

Työkeikka vedettiin rutiinilla läpi ja ''asiakkaan''(hyvän ystäväni) kanssa seistiin ja puhuttiin paskaa, hänen perheensä huikkasi että tuu nyt ihmeessä kahville ja menin vielä sisälle kahville, sielä ollessa alkoi pikkuhiljaa olotila jälleen huonontua ja lähdin sieltä ajamaan sitt pois ja vein työkaluston omalle paikalle parkkiinsa. Tässä vaiheessa rupesin olemaan jo aika sekasin, pääsin kotiin ja pian tämän jälkeen oksensin ensimmäisen kerran ja hengitys vaikeutui sekä paikotellen alkoi taju jo olemaan hilkulla. Siitä lähettiin suuntaamaan sairaalaa kohti ja sairaalaan tullessa oli myös jalat ja kädet poissa pelistä, etenkin jalat niin etten päässy enään omin avuin ulos, tässä kohtaa ymmärsin ja tajusin, vuoden tauon jälkeen olin jälleen saanut sairaskohtauksen, hieman erillaisessa muodossa vaan tai vastakkaisesti useampi asia sattui tällä kertaa samanaikaisesti.

Päivystyksessä sai taas kuunnella samaa litaniaa mitä ennenki, ei oikeen tiietä mikä tän aiheuttais, ei hengenvaaralista, toki varmaan inhottavaa ja vittumaista. Poikkeuksena tällä kertaa pitkästä aikaa lääkäri ei yrittännyt pistää kaikkea paniikkihäiriön piikkiin (Ei, en sairasta paniikkihäiriötä mutta kovasti sitäkin joka kerta aina yritetty tarjota). Sen sijaan lääkäri konsultoi ensin ylempäänsä sairaalan sisällä ja tältä saatuaan luvan jatkokonsultoi Meilahden Sairaalan päivystävää neurologia, joka oli sitä mieltä että päivystystarvetta ei ole tutkia mitään, mutta ehdottomasti poliikliiniikkatutkimukset on käynnistettävä jälleen jonkun neurologin toimesta, joten paperit lähti polille arvioitavaks, joten saas nähä tuleeko kutsu polille, vai vieläkö polilta ei voida myöntää että he sillon maaliskuussa 2011 mokasivat lopettamalla tutkimukset osaltani. Nähtäväksi jää ja jännityksellä jäämme odottamaan päätöstä.

Niinikään eiliseen asti okseksin kaiken ulos mitä yritin juoda ja syödä mutta pikkuhiljaa alkannu tavaraa taas pysymään sisällä, vaikka hilkulla kokoaika onkin että oksentaisi taas, nähtäväksi jää alkaako ruoka pysymään sisällä vai lähteekö taas tulemaan ulos jossain vaiheessa. Ja sairaskohtauksen jälkimainingeissa kävelen siis jälleen keppien avustuksella kun ei teho omissa jaloissa riitä kävelyä ylläpitämään, joten joutuu käsillä avittamaan kävelyä.

Ystävä(t)

Olen aiemmin kertonnut ja tarinoinut siitä miten joskus onnellisuus voi olla hyvinki pienistä asioista ja teoista kiinni. Tästä pidän yhä edelleen kiinni, joskus pieni ja merkityksetön asia toiselle ihmiselle, voi olla toiselle hyvin tärkeä asia, tässä tapauksessa minulle.

Viime lauantaina olin kuskina sukulaisilleni ja määränpäänä oli Parainen Turun lähellä sekä erään yhdityksen joulujuhlat, keli mennessä oli vielä hyväksyttävä, mutta takasintulomatkalla oli paikotellen suht armoton lumisade paikalliskuuroina, keli parani toki kotikonnuilla suunatessa, joten lumisateet painoittuivat enimmäkseen alkumatkaan ja taipaleeseen. Matkanvarrella oli pakko pysähtyä väsymystason laskiessa siihen pisteseen että kupponen kahvia oli pakollinen, ja kotiin selvisimme noin kello 5 aamulla. Lumisateet painottuivat minun onnekseni tottatosiaan länsi-suomeen, koska jos lumisade olisi pk-seudulle tullut, olisin käytänössä kerennyt ottaa hyvin lyhyet yöunet, ennenku olisi joutunnut vaihtamaa ajoneuvoa perseen alla ja lähteä auramaan ihmisille teitä auki. Näin ei onneksi loppujenlopuksi käynyt mutta pieni jännitys oli kyllä asian tiimoilta monta tuntia ja joutu välillä heräilee tiiramaan että onko sieltä ruvennu tulemaan jotain taivaalta ales.

Joulujuhlien aikana ystäväni joka tätänykyään majailee ja asuu Turussa laittoi viestiä, hän siis oli tietoinen että olin suunannut Paraisille. Viestin sisältö oli kutakuinkin että onko kovat bileet ja voitko lähtee sielt, et tuu ihmeessä käymään Turussa jos vaa pystyt, ja asioita järjesteltiin hieman ja suunnaksi juhlapaikalta otin illan ratoksi sitten Turun. Kyseinen kerta oli ensimmäinen kerta kun käyn tervehtimässä ystävääni Turussa, välimatka on sen verta suuri ettei sinne ihan viitti lähtee sunnuntaiajelemaan, joten tämän vuoksi vaikka ystäväni jo tovin Turussa on asunnut, oli kerta ensimmäinen kun Turkusessa tapasimme.

Kyseinen poikkeama matkasuunnitelmiin oli tervetulutta vaihtelua arkeen, päästä ottamaan hajuarakoa kaikkeen ''arkiseen'' ees pariks tunniks oli paikallaan ja tervetullutta, ja olihan mukava nähdä vanhaa lapsuudenystävää taas parin kuukauden tauon jälkeen, kotikonnuilla tapasimme viimeksi pari kuukautta takaperin pikaisella(no ei siit tainu hirveen pikanen sittenkään tulla... : D) kahvilla paikallisella tebarilla.

Kuten sanoin, ehkä ystävälleni merkityksetön käynti, mutta itselleni oli hyvin tärkeetä päästä tervehtimään vanhaa ystävääni hänen uusilla kotikonnuillaan, toki hän on joskus sanonnukkin ettei tätä Siuntion maalaismaisemaa ja tunnelmaa sekä mentaliteettiä tule hänestä(kään) koskaan saamaan pois. Näinhän se on, kun täällä kasvannu ja varttunnu maalaismaisemassa ni eipä se koskaan juuri taida ihmisestä kadota pois vaikka kuinka muuttais kaupunkiin.

Sitaatti

''Mitkään koettelemukset eivät kestä ikuisesti. Näytä muille ettei sinua voi nujertaa-mutta tee se itsesi takia. - Dome Karukoski 

Turhia löpinöitä jotka ei kiinnosta ketään 2

Aika purkaa taas hieman blogin statistiikkajorinoita jotka ei kiinnosta yhtikäs ketään tai mitään, mutta puretaampas ihan huvin vuoks kun yksi maaginen raja on mennyt tänään rikki, nimittäin 5000 kävijän raja on ylittynnyt tänään jossakin vaiheessa, kävijöiden määrän ollessa tällä minuutilla 5009 kävijää.

Aika purkaa edelliseen versioon verrattaessa samaan tapaan tälläkin kertaa keskeisimmät statistiikat, edelliskerrasta verrattuna vilkkainta päivää ei ole vielä rikottu, yhden päivän kävijämäärä on siis edelleen 263 kävijää, lähellekkään ei olla päästy kävijämäärän ollessa tuon jälkeen korkeimillaan noin sadassa yhden päivän aikana.

Bloggerissa blogia seuraavien määrä on tänä aikana (14.maaliskuuta) kohonnut kolmesta seuraajasta huimaan kymmeneen seuraajaan täällä bloggerissa. Yhdenmiehentarinan facebook sivuilla blogia seuraa tällä hetkellä 23 seuraajaaa, tarkkaa tilastollista seurantamäärää sieltä en tiedä, koska facebook antaa ulos vain ja ainoastaan 30 seuraajan jälkeen statistiikkatietoa, joten jäämme odottamaan tuon rajan ylittymistä, jos semmonen päivä eteen vielä joskus tulee. Edelliseen vilkaisuun verrattuna facessa seuraajen määrä on lisääntynnyt 19 ihmisellä ollessa tällöin vain 4 seuraajaa.

Blogipalvelu blogilistassa taas blogi on kerännyt 248 seuraajaa, edelliskerralla tämän luvun ollessa 74, blogin päivityksiä tilaa taas edelliskerran 8 ihmisen sijasta nyt enään 6 ihmistä.

Blogin kommenteissa taas on niinikään pienoista lisäystä, kolmen kommentin (kahdelta eri käyttäjältä) sijaan olen vastaanottannut 7 kommenttia blogiin tähän mennessä kuudelta eri käyttäjltä.

Vaiettu tarina

Kaikilla meillä on tarina kerrottavana, joidenkin tarina vain jää kesken, jotkut jättää tarinansa kertomatta laajemmin, jotkut kerkee kertoa tarinansa ennenkuin on liian myöhäistä. Toiset meistä taas ei sitä kerkee tehä, toisilla meistä taas ei ole kukaan kelle kertoa tarinaansa.Jotkut meistä jakaa tarinaansa pikkuhiljaa, jotkut taas joutuu yllättäen kiirehtimään tarinansa kertomista. Minun tarinani on tässä blogissa, muiden tarinoiden lisäksi, aika jakaa yksi tarina lisää.

Oli juhannus 2011, pieni ydinosa lähisukua kerääntyneenä eräälle suvun jakamalle mökille Hämeessä. Ruokaa syötiin ja saunottiin, kuten juhannusperinteeseen kuuluu tämän pienen sukuydinosan kohdalla, myös hieman juotiin jotta nestehukka ei yllättäisi, yksi teki poikkeuksen, viskin suuri ystävämme joi yhden kulauksen lasistaan ensimmäisenä iltana, ja tämän jälkeen antoi lasinsa sisällön sukulaiselle, viskimiehellemme ei maistunnut tänä vuonna tissuttelu viskin kera, mikä oli outoa ja poikkeuksellista, mutta ei toki ennenäkemätöntä. Hän söi normaalisti, mutta nukkui tavallista enemmän, pienen epäviralliseksi muodostuneen juhannuskokon hän sytytti jossa grillattiin juhannuksen grillimakkarat kuten oli totuttu. Muiden kärsiessä krapulasta, hän ei kärsinyt viinan tuomasta krapulasta, vaan päänsärystä joka oli viskimiehellemme poikkeuksellista. 

Juhannus oli ohi ja viskimiehemme piti suunnata mökiltä viettämään karavaanarielämää ympäri suomen joka oli osa häntä, Volvo sekä takana tullut asuntovaunu oli osa häntä, hänen elämäänsä, hänen identiteettiään. Vaan toisin kävi, hän vieraili juhannuksen päätyttyä lääkärillä hämeessä kipujensa vuoksi ja päivystyslääkäri kertoi pistävänsä lähetteen kotisairaalaan, mutta hän sanoi että matkaan voidaan lähteä. Viskimiehemme päätti että kotiin lähdetään, ja kesälomamatka saa odottaa kunnes omalääkäri on antannut arvionsa. Asuntovaunu jäi mökille ja matka jatkui kesälomamatkan sijasta kotikonnuilla lääkärin pakeille, kesälomamatkalle viskimiehemme ei koskaan päässyt sinä kesänä.

Heinäkuussa nostalgisen viskimiehemme juhannuksen raittiuden syy selvisi, viskimiehemme, armoton ja legendaarinen norttimiehemme oli sairastunnut keuhkosyöpään, joka myöhemmin selvisi levinneen lähes koko kehoon.

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi, tarinassa esiintyvä viskimiehemme on vaarini, joka menehtyi syövän nujertamana 2011. Valtiolla eläkeseen tielaitoksella (nykyinen Destia) palvellut armoton Volvomies sekä karavaanarimme on yksi suurimmista motivaattoreistani jatkamaan omaa taisteluani.

Epäonnisten sattumien kautta minä sain kunnian olla se joka sai kuulla ja kuunella vaarini tarinan, hänen sairaalapetinsä äärellä. Jouduin nimittäin itse heinäkuun lopulla sairaskohtauksen takia sairaalaan ja osastolle, 2 päivää myöhemmin sain puhelinsoiton jota olin odotannukkin, vaariani ollaan tuomassa sairaalaan sisälle osastolle koska hän oli mennyt niin huonoon kuntoon. Olimme sisällä sairaalassa samaan aikaan yhteensä 4 päivää, nämä päivät vietin vaarini pedin vieressä, aluksi itse istuen rullatuolissa, rullatuolistani päästyä otin tuolin ja istuin vaarini pedin vieressä, kuuntelemassa hänen tarinaansa. Kuuntelemassa kun hän muisteli kuluneita vuosia ja elämäänsä. Sain äärettömän suuren kunnian saada olla hänen petinsä vierella kuuntelemassa hänen tarinaansa, ja tarinoita jotka hän halusi vielä jakaa, ennenkuin oli liian myöhästä. Hoitajatkin kertoivat minulle että vaariani mukavempaa potilasta on hankala löytää, pilke silmäkulmassa ja ystävällinen hoitajia kohtaan. Tuttua vaariani, aina auttamassa ihmisiä kun he tarvitsevat apua.

Mieleeni on erityisesti jäänyt vaarini tokaisu jokaiselle hoitajalle joka toi hänelle yskänlääkettä ''Toiksä mulle viskiä?'' Viskiä ei ollut tarjolla, mutta lääkekonjakkia hoitajat sen sijaan toivat Vaarille iltaisin. Olin niinikään ainut ihminen jolle vaari viimeisinä aikoinaan jutteli sairaudestaan, se oli ääretön kunnia minulle, jollain tasolla koska itsekkin olin sairas, vaari kai järkeili että olen ainut ihminen joka ymmärtää hänen tuntojaan ja ajatuksiaan, koska olin itse läpikäynyt niitä. Sain myös kunnian kuulla vaarilta toivomuksen, ''Ku mä jatkan matkaani, on elämän jatkuttava.''. Ja näin olemme tehneet, pikkuhiljaa elämä on jatkunnut, vaikka vaarini, isä sekä aviomies on pysynnyt muistoisamme.

Muistan ikuisesti kun kerroin vaarille että minut kotiutetaan, hänen päänsä painui alas, ja hän sanoi hiljaa syvä ja kaipaava katse silmissään ''Kelle mä nyt juttelen''. Niin tärkeätä oli vaarilleni että olin hänen vierellä kuuntelemassa hänen tarinaansa. 

Pari päivää minun jälkeeni vaarini kotiutettiin niinikään ja hän pääsi viimeistä kertaa käymään vielä rakkaalla mökillään, tämän jälkeen tuntui kun vaarin viimeinen toive olisi täytetty ja hän luovutti, pian tämän jälkeen hänet otettiin taas sisälle osastolle josta parin päivän kuluttua hänestä tuli puhekyvytön ja hän ei enän koskaan toipunnut. 2.9.2011 lähiomaisten ympäröimänä vaarini nukkui pois, ''Sä lupasit ettet koskaan jätä muo, mutt rakas, nyt on sun aika antaa periksi.'' - Mummini sanat vaarini kuolinvuoteellaan, hetkeä ennenkuin hän menehtyi. Vaarini oli uskomaton taistelija, ja hänen muistonsa motivoi minua taistelemaan, eikä antamaan periksi. 24.09.2011 kannoin kirjaimellisesti vaarini hautaan, joka oli minulle äärimmäinen kunnia, saada olla yksi niistä kuudesta jotka kantoi vaarini lepoon.

Uskon jollain tasolla että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, oma polkuni on ollut kivinen sairastumiseni myötä, mutta uskon että näin oli tarkotus, ilman sairauttani, vaarini ei varmaan olisi avautunnut tai kertonnut tarinaansa kellekkään, vaarini pääsi levollisin mielin nukkumaan ikiunta.

Vaarini muistolle, till minnet av mofa, kaivaten lapsenlapsesi.

Kaatuneiden muistolle

Jokainen meistä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menettännyt joskus jonkun heille tärkeän ja rakkaan. Se on väistämätöntä elämässä, jotkut menettää jo hyvin nuorena heille tärkeän tai tärkeitä ihmisiä, toiset taas menettvät rakkaitaan vasta myöhemällä iällä.

Toki on mielipidekysymys että kumpi loppujenlopuks on parempi, menettää ihmisiä nuorena jolloin ei aina kykene käsittämään menetystä ja ei kohtaa samaa taakkaa jonkun menehtymisestä yhtä raskaasti kuin aikuisiällä, vai menettää aikuisiällä joku rakas ja ymmärtää seuraamukset omista teoista, mutta kantaa täysi taakka asiasta. Itse olen läpikäynyt molemmat tapaukset, aikuisiällä toki olen menettännyt useamman minulle tärkeen ihmisen kuin lapsena/teininä. Kumpi on ollut loppujenlopuksi parempi, sitä en kummiskaan osaa sanoa, asia on niin henkilökohtainen ja vaikea arvioitavaksi.

Olen menettännyt itselleni tärkeän sukulaisen niin teininä, kuin aikuisiälläkin, kumpi niistä on ollut helpompi läpikäydä, sitä en osaa sanoo, teininä sitä ei ymmärtänny tekojensa seurauksia, eikä surrut menetystä yhtä raskaasti, menetystä olen surrut vasta aikuisiällä, sekä jälkeenpäin surrut asioita jotka jäi tekemättä kyseisen henkilön kanssa. Aikuisiällä kokemani tärkeän sukulaisen menetys oli välittömästi raskaampi, mutta sain kunnian ja mahdollisuuden viettää viimeiset viikot yhdessä tämän henkilön kanssa, mitään asiaa katumatta. Ehkä osittain myös sen vuoksi menetyksestä tuli minulle raskaampi, koska vietin viimeiset viikot niin läheisesti hänen rinnallaan, niinikään kuin hamaan loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon asti olin hänen rinnalla, ja todistamassa hänen viimeistä hengenvetoaan, sekä niinikään kannoin hänet ikuiseen lepoon.

Olen pohtinnut paljon onko tämä oikea vai väärä tapa luopua läheisestään, viettää viimeset hetket hänen rinnallaan, vai vastaanottaa suruuutinen kauempaa omalta kotisohvalaan esimerkiksi. Molemmissa on omat puolensa, kauempaa vastaanotettua ihmisestä jää kauniimpi muisto mieleen, sekä omalla tavallaan ehkä surutyö on kevyempää. Mutta omalla tavallaan, myöhemmin nouseee kovaan arvoon se että kun on mahdollisuus, on viettännyt ihmisen rinnalla hänen viimeiset hetkensä, vuoden surutyön jälkeen, tämäkin asia lohduttaa jollain asteikolla, rakas läheinen sai olla omaisten ympäröimänä viimeiseen hetkeen asti, eikä ketään jääny kaduttamaan ettei ollu paikalla, koska lähisuku oli paikalla.

Edelläkuvaamani tapaukset ovat kummisetäni sekä mofani (äitini isä), heistä kummistäni menehtyi vuonna 2007, mofa siirtyi ikuisuuteen hieman yli vuosi sitten. Veljekset viettävät loppuelämänsä 10 metrin etäisyydellä toisistaan. Kävin tervehtimässä veljeksiä maantaina, edellisestä kerrasta on kulunnut liian kauan, joskus elämää rajottaa harmittavasti ajokortittomuus, eikä aina voi tehä niitä asioita mitä haluaisi, näitä asioita haluan parantaa kun joskus kortin itelleni saan, ja käydä tervehtimässä veljeksiä useammin.

Olen myös menettännyt ystäviä, nuoresta iästä huolimatta, erään heistä olen aiemmin maininutkin, kukaan heistä ei toki ollut lapsuudenystävä, enkä toivo joutuvani kohtamaan sitä menetystä vielä pitkään aikaan, eikä kenenkään muun menetystä.

Kaatuneiden muistolle, heille jotka ovat lopettaneet taistelunsa, siirtyneet muille maille, heille jotka opettivat meille kaiken tarvittavan elämässä pärjäämiseen, heille joita kaipaamme ja heidään muistoa kunnoitamme. Heille jotka lähtivät liian aikaisin. Kummisetäni, isoisäni, ystävieni muistoille, sekä kaikkien kaatuneiden muistolle.

In memorian of my godfather, to my two friends who supported me in my battle, but lost their own battle, in the memorian of my granpa who taught me ho to survive in life, in memorian of those who lost their battle and has moved on to eternity.