Vaiettu tarina

Kaikilla meillä on tarina kerrottavana, joidenkin tarina vain jää kesken, jotkut jättää tarinansa kertomatta laajemmin, jotkut kerkee kertoa tarinansa ennenkuin on liian myöhäistä. Toiset meistä taas ei sitä kerkee tehä, toisilla meistä taas ei ole kukaan kelle kertoa tarinaansa.Jotkut meistä jakaa tarinaansa pikkuhiljaa, jotkut taas joutuu yllättäen kiirehtimään tarinansa kertomista. Minun tarinani on tässä blogissa, muiden tarinoiden lisäksi, aika jakaa yksi tarina lisää.

Oli juhannus 2011, pieni ydinosa lähisukua kerääntyneenä eräälle suvun jakamalle mökille Hämeessä. Ruokaa syötiin ja saunottiin, kuten juhannusperinteeseen kuuluu tämän pienen sukuydinosan kohdalla, myös hieman juotiin jotta nestehukka ei yllättäisi, yksi teki poikkeuksen, viskin suuri ystävämme joi yhden kulauksen lasistaan ensimmäisenä iltana, ja tämän jälkeen antoi lasinsa sisällön sukulaiselle, viskimiehellemme ei maistunnut tänä vuonna tissuttelu viskin kera, mikä oli outoa ja poikkeuksellista, mutta ei toki ennenäkemätöntä. Hän söi normaalisti, mutta nukkui tavallista enemmän, pienen epäviralliseksi muodostuneen juhannuskokon hän sytytti jossa grillattiin juhannuksen grillimakkarat kuten oli totuttu. Muiden kärsiessä krapulasta, hän ei kärsinyt viinan tuomasta krapulasta, vaan päänsärystä joka oli viskimiehellemme poikkeuksellista. 

Juhannus oli ohi ja viskimiehemme piti suunnata mökiltä viettämään karavaanarielämää ympäri suomen joka oli osa häntä, Volvo sekä takana tullut asuntovaunu oli osa häntä, hänen elämäänsä, hänen identiteettiään. Vaan toisin kävi, hän vieraili juhannuksen päätyttyä lääkärillä hämeessä kipujensa vuoksi ja päivystyslääkäri kertoi pistävänsä lähetteen kotisairaalaan, mutta hän sanoi että matkaan voidaan lähteä. Viskimiehemme päätti että kotiin lähdetään, ja kesälomamatka saa odottaa kunnes omalääkäri on antannut arvionsa. Asuntovaunu jäi mökille ja matka jatkui kesälomamatkan sijasta kotikonnuilla lääkärin pakeille, kesälomamatkalle viskimiehemme ei koskaan päässyt sinä kesänä.

Heinäkuussa nostalgisen viskimiehemme juhannuksen raittiuden syy selvisi, viskimiehemme, armoton ja legendaarinen norttimiehemme oli sairastunnut keuhkosyöpään, joka myöhemmin selvisi levinneen lähes koko kehoon.

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi, tarinassa esiintyvä viskimiehemme on vaarini, joka menehtyi syövän nujertamana 2011. Valtiolla eläkeseen tielaitoksella (nykyinen Destia) palvellut armoton Volvomies sekä karavaanarimme on yksi suurimmista motivaattoreistani jatkamaan omaa taisteluani.

Epäonnisten sattumien kautta minä sain kunnian olla se joka sai kuulla ja kuunella vaarini tarinan, hänen sairaalapetinsä äärellä. Jouduin nimittäin itse heinäkuun lopulla sairaskohtauksen takia sairaalaan ja osastolle, 2 päivää myöhemmin sain puhelinsoiton jota olin odotannukkin, vaariani ollaan tuomassa sairaalaan sisälle osastolle koska hän oli mennyt niin huonoon kuntoon. Olimme sisällä sairaalassa samaan aikaan yhteensä 4 päivää, nämä päivät vietin vaarini pedin vieressä, aluksi itse istuen rullatuolissa, rullatuolistani päästyä otin tuolin ja istuin vaarini pedin vieressä, kuuntelemassa hänen tarinaansa. Kuuntelemassa kun hän muisteli kuluneita vuosia ja elämäänsä. Sain äärettömän suuren kunnian saada olla hänen petinsä vierella kuuntelemassa hänen tarinaansa, ja tarinoita jotka hän halusi vielä jakaa, ennenkuin oli liian myöhästä. Hoitajatkin kertoivat minulle että vaariani mukavempaa potilasta on hankala löytää, pilke silmäkulmassa ja ystävällinen hoitajia kohtaan. Tuttua vaariani, aina auttamassa ihmisiä kun he tarvitsevat apua.

Mieleeni on erityisesti jäänyt vaarini tokaisu jokaiselle hoitajalle joka toi hänelle yskänlääkettä ''Toiksä mulle viskiä?'' Viskiä ei ollut tarjolla, mutta lääkekonjakkia hoitajat sen sijaan toivat Vaarille iltaisin. Olin niinikään ainut ihminen jolle vaari viimeisinä aikoinaan jutteli sairaudestaan, se oli ääretön kunnia minulle, jollain tasolla koska itsekkin olin sairas, vaari kai järkeili että olen ainut ihminen joka ymmärtää hänen tuntojaan ja ajatuksiaan, koska olin itse läpikäynyt niitä. Sain myös kunnian kuulla vaarilta toivomuksen, ''Ku mä jatkan matkaani, on elämän jatkuttava.''. Ja näin olemme tehneet, pikkuhiljaa elämä on jatkunnut, vaikka vaarini, isä sekä aviomies on pysynnyt muistoisamme.

Muistan ikuisesti kun kerroin vaarille että minut kotiutetaan, hänen päänsä painui alas, ja hän sanoi hiljaa syvä ja kaipaava katse silmissään ''Kelle mä nyt juttelen''. Niin tärkeätä oli vaarilleni että olin hänen vierellä kuuntelemassa hänen tarinaansa. 

Pari päivää minun jälkeeni vaarini kotiutettiin niinikään ja hän pääsi viimeistä kertaa käymään vielä rakkaalla mökillään, tämän jälkeen tuntui kun vaarin viimeinen toive olisi täytetty ja hän luovutti, pian tämän jälkeen hänet otettiin taas sisälle osastolle josta parin päivän kuluttua hänestä tuli puhekyvytön ja hän ei enän koskaan toipunnut. 2.9.2011 lähiomaisten ympäröimänä vaarini nukkui pois, ''Sä lupasit ettet koskaan jätä muo, mutt rakas, nyt on sun aika antaa periksi.'' - Mummini sanat vaarini kuolinvuoteellaan, hetkeä ennenkuin hän menehtyi. Vaarini oli uskomaton taistelija, ja hänen muistonsa motivoi minua taistelemaan, eikä antamaan periksi. 24.09.2011 kannoin kirjaimellisesti vaarini hautaan, joka oli minulle äärimmäinen kunnia, saada olla yksi niistä kuudesta jotka kantoi vaarini lepoon.

Uskon jollain tasolla että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, oma polkuni on ollut kivinen sairastumiseni myötä, mutta uskon että näin oli tarkotus, ilman sairauttani, vaarini ei varmaan olisi avautunnut tai kertonnut tarinaansa kellekkään, vaarini pääsi levollisin mielin nukkumaan ikiunta.

Vaarini muistolle, till minnet av mofa, kaivaten lapsenlapsesi.

Kaatuneiden muistolle

Jokainen meistä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä menettännyt joskus jonkun heille tärkeän ja rakkaan. Se on väistämätöntä elämässä, jotkut menettää jo hyvin nuorena heille tärkeän tai tärkeitä ihmisiä, toiset taas menettvät rakkaitaan vasta myöhemällä iällä.

Toki on mielipidekysymys että kumpi loppujenlopuks on parempi, menettää ihmisiä nuorena jolloin ei aina kykene käsittämään menetystä ja ei kohtaa samaa taakkaa jonkun menehtymisestä yhtä raskaasti kuin aikuisiällä, vai menettää aikuisiällä joku rakas ja ymmärtää seuraamukset omista teoista, mutta kantaa täysi taakka asiasta. Itse olen läpikäynyt molemmat tapaukset, aikuisiällä toki olen menettännyt useamman minulle tärkeen ihmisen kuin lapsena/teininä. Kumpi on ollut loppujenlopuksi parempi, sitä en kummiskaan osaa sanoa, asia on niin henkilökohtainen ja vaikea arvioitavaksi.

Olen menettännyt itselleni tärkeän sukulaisen niin teininä, kuin aikuisiälläkin, kumpi niistä on ollut helpompi läpikäydä, sitä en osaa sanoo, teininä sitä ei ymmärtänny tekojensa seurauksia, eikä surrut menetystä yhtä raskaasti, menetystä olen surrut vasta aikuisiällä, sekä jälkeenpäin surrut asioita jotka jäi tekemättä kyseisen henkilön kanssa. Aikuisiällä kokemani tärkeän sukulaisen menetys oli välittömästi raskaampi, mutta sain kunnian ja mahdollisuuden viettää viimeiset viikot yhdessä tämän henkilön kanssa, mitään asiaa katumatta. Ehkä osittain myös sen vuoksi menetyksestä tuli minulle raskaampi, koska vietin viimeiset viikot niin läheisesti hänen rinnallaan, niinikään kuin hamaan loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon asti olin hänen rinnalla, ja todistamassa hänen viimeistä hengenvetoaan, sekä niinikään kannoin hänet ikuiseen lepoon.

Olen pohtinnut paljon onko tämä oikea vai väärä tapa luopua läheisestään, viettää viimeset hetket hänen rinnallaan, vai vastaanottaa suruuutinen kauempaa omalta kotisohvalaan esimerkiksi. Molemmissa on omat puolensa, kauempaa vastaanotettua ihmisestä jää kauniimpi muisto mieleen, sekä omalla tavallaan ehkä surutyö on kevyempää. Mutta omalla tavallaan, myöhemmin nouseee kovaan arvoon se että kun on mahdollisuus, on viettännyt ihmisen rinnalla hänen viimeiset hetkensä, vuoden surutyön jälkeen, tämäkin asia lohduttaa jollain asteikolla, rakas läheinen sai olla omaisten ympäröimänä viimeiseen hetkeen asti, eikä ketään jääny kaduttamaan ettei ollu paikalla, koska lähisuku oli paikalla.

Edelläkuvaamani tapaukset ovat kummisetäni sekä mofani (äitini isä), heistä kummistäni menehtyi vuonna 2007, mofa siirtyi ikuisuuteen hieman yli vuosi sitten. Veljekset viettävät loppuelämänsä 10 metrin etäisyydellä toisistaan. Kävin tervehtimässä veljeksiä maantaina, edellisestä kerrasta on kulunnut liian kauan, joskus elämää rajottaa harmittavasti ajokortittomuus, eikä aina voi tehä niitä asioita mitä haluaisi, näitä asioita haluan parantaa kun joskus kortin itelleni saan, ja käydä tervehtimässä veljeksiä useammin.

Olen myös menettännyt ystäviä, nuoresta iästä huolimatta, erään heistä olen aiemmin maininutkin, kukaan heistä ei toki ollut lapsuudenystävä, enkä toivo joutuvani kohtamaan sitä menetystä vielä pitkään aikaan, eikä kenenkään muun menetystä.

Kaatuneiden muistolle, heille jotka ovat lopettaneet taistelunsa, siirtyneet muille maille, heille jotka opettivat meille kaiken tarvittavan elämässä pärjäämiseen, heille joita kaipaamme ja heidään muistoa kunnoitamme. Heille jotka lähtivät liian aikaisin. Kummisetäni, isoisäni, ystävieni muistoille, sekä kaikkien kaatuneiden muistolle.

In memorian of my godfather, to my two friends who supported me in my battle, but lost their own battle, in the memorian of my granpa who taught me ho to survive in life, in memorian of those who lost their battle and has moved on to eternity.

Artikkeli ystäväni muistolle

Törmäsin n. puoltuntia takaperin erään suomalaisen median nettisivuja lukiessani, ajatuksella ''luen päivän uutiset ja lähen sitt nukkumaan'' johonkin johon en ollut ollenkaan varautunnut törmääväni alkuunkaan, otsikon perusteella oli jo pahat aavistukset itsellä että voisiko se olla, ja niinhän se olikin, artikkeli joka kosketti arkaa asiaa, ja artikkelin lukiessani ymmärsin heti kyseessä olevan se mitä otsikon perusteella pelkäsinkin. Kyseessä oli artikkeli joka repi vanhoja muistoja ja haavoja auki.

Tästä aiheesta en juuri kellekkään ole koskaan aiemmin puhunnut, joten tämä on ensimmäinen kerta kun käsittelen tätä aihetta näin julkisesti ja laajasti oman pääni ulkopuolelle. Elettiin alkuvuotta 2010, itselläni takana oli joulun ja uudenvuoden aikaiset rankat sairaalakäynnit johon sisältyi komplikaatioita sun muita asioita. Vuosi vaihtui ja eräänä päivänä minut tavoitti häkellykseni sosiaalisen median voima ja mahti, tieto ystäväni poismenosta. Aluksi mykistyin ja en voinut uskoa että kyse olisi oikeesti siitä, luulin sen vaan olevan jotain huonoa pilaa. Pikkuhiljaa muistokirjoitukset lisääntyivät, ja lopulta, kysyin toiselta ystävältäni että mikä tää juttu nyt oikeen on, mitä meijän ilopillerille on tapahtunnu oikeen, liikaa kysymyksiä oli kaiken ympärillä.

Ystäväni oli lähes yhtä tyhjän päällä kuin minä siinä vaiheessa, parin tunnin kuluttua tuli uusi viesti, ''Mä oon pahoillani että mä joudun sulle kertoo tän, mutt mä tiiän nyt mitä on tapahtunnu, T on riistänny itteltänsä hengen.''. Mykistyin, hiljenin, epäusko valtasi minut, en voinut uskoa että kaikista ihmisistä, juuri hän riistäisi itsetänsä hengen, ihminen joka oli aina yhtä hyvällä tuulella, aina hymyili, aina auttoi muita, monta kertaa minuakin hän tuki vaikeina aikoinani. Yhtääkkiä tuo ilopilleri oli poissa, ja kukaan ei tiennyt miksi, ja mitä oli tapahtunnut. Vielä kaksi päivää ennen tätä kaikkea juttelin hänen kanssaan ja kerroin sairaalareissuistani, ja hän valoi uskoa muhun, taistelutahtoa, ja vakuutti että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei sanakaan siitä että hän on itse huonossa jamassa, ei minkäänlaista merkkiä mistään pahoinvoinnista.

Kaikki nämä muistot repiytyi auki artikkelin myötä, artikkeli joka pohjautuu eräässä tv-ohjelmassa tehtyyn haastatteluun. Kaikki tämä repi auki vanhat muistot ja haavat sekunneissa, ja artikkelin lukeminen oli vaikeeta. Artikkeli ja haastattelu jota henkilökohtaisesti en ymmärrä, se toki käsittää laajempaa asiaa kuin vain ja ainoastaan ystäväni kuolemaa, mutta ystäväni on mainittu artikkelissa ja ohjelmassa nimeltään, joka on omasta mielestäni väärin tehty. Miksi kenenkään piti tulla ulos omalla nimellään ja antaa julkisuuteen kuolleen ihmisen oma nimi jonka perusteella hän on liitettävissä artikkelin pohjalta oman nimensä käytön vuoksi tapaukseen. Miksi? Miksi kukaan on tuonut asiaa julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan, mitä sillä kukaan voittaa? En henkilökohtaisesti ymmärrä kenenkään motiiveja tähän.

Toki, aihe on tabu ja siitä pitää puhua ja keskutella, nuorten itse-murhista, aihetta nosti pöydälle lahjakkaasti aiemmin tänä vuonna pikkuhiljaa kirjailija Minttu Vettenterä kirjateoksellaan ''Jonakin päivänä kaduttaa'', julkisuudessa kaikki tämä tunnetaan paremmin tapaus Enkeli Elisana. Nuorten pahoinvointi ja itsemurhat ovat suomessa iso ongelma ja sihen kaivataan ratkaisuja, nuorten pahoinvointi on huomattavaa, eikä apua aina ole saatavissa niissä tapauksissa jossa nuori päätyy hakemaan apua itselleen ennenkuin on liian myöhästä. Ja valitettavasti joskus on liian myöhäistä, kuten lukuisat tapaukset osoittavat, valitettavasti.

Lepää rauhassa ystäväni, sulla on hyvä olla sielä missä olet, pääsit kaikesta pahasta eroon, in memorian, lepää rauhassa ilopilleri blondimme T♥

Blogikirjoitus on omistettu ystävälleni joka on levännyt kivuitta 2½ vuoden ajan, blogikirjoitus on hänen muistolleen sekä hänen jättämänsä perinnön ja arvojen kunnoitukselle. Toivon että mahdolliset kommentoijat ottavat huomioon asian arkaluontoisuuden ja kommentit pidetään asiallisella tasolla.

Korkealta tippuminen

Kuuluisan sanonnan mukaan ne jotka toivoo suuria tippuu myös korkeelta, itse väittäisin toisin, ne jotka joskus erehtyy toivoo ees jotain pientä joka ei toteudu, ne tippuvat korkeemmalta, koska he välttävät toivomasta yhtään mitään, juuri sen takia koska mitään ei koskaan toteudu, ja kun he kerrankin erehtyvät toivomaan jotakin, tippuvat he korkealta juuri sen vuoksi koska he eivät koskaan uskalla toivoa mitään.

Näin sen on nähtävä menevän, ku joskus erehtyy vahingossa jotain kivaa ees tapahtuvan tai erehtyy unelmoimaan jostain, sitä tippuu korkeelta ja pettyy pahasti, koska unelmoiminen on turhaa, asioiden toivominen on turhaa, koska mikään ei koskaan toteudu, tunnelissa ei ole koskaan pilkahdusta siitä kuuluisasta valosta.

Unelmoiminen on sinäänsä mukavaa, mutta ei semmosta kannata harrastaa kun ei unelmista koskaan tule totta, sitä tekee vaan ihminen itellensä hallaa unelmoimalla, koska sitä päättyy joka kerta pettymään ja tipumaan korkeelta ja kovaa, ja se voi sattuakki.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, joskus marginaalit voi olla pienet, joskus tulee pieni ilonaihe josta riittää iloa pitkäksi aikaa, mutta homma toimii myös päinvastasesti, joskus pieni epäonnistuminen tai vastoinkäyminen voi tehdä isoja tuhoja hyvinkin pitkäks aikaa ihmisen mielessä, joskus sitä vaan kaipaa että ees jokin pieni asia menisi niinku toivoo, tai että saisi ees jonjun pienen onnistumisen jonka kanssa elää ees hetken aikaa, mutta ne ovat harvassa, hyvin hyvin harvassa.

Pettymys, joka unelmoinnista syntyy, on hankala kuvailtava, mutta ehkä joskus kun sitä toivoo jotakin mukavaa tapahtuvan, vaatii muilta ihmisiltä liikaa, asioita joita muut ihmiset eivät ymmärrä, näkökantoja jotka muut ihmiset eivät pysty ymmärtään, asioita joiden tärkeyttä kaikki ei osaa käsittää, samalla tavalla kuin ite tekee. Ihmiset eivät aina ole samalla aaltoituudella, eivätkä ymmärrä aina toisiaan, ja toistensa ajatustenjuoksuja ja toisten ihmisten käsityksiä. Yksinkertaisesti sanottuna, toiselle ihmisielle iso asia voi olla toiselle ihmiselle pieni asia, ja päinvastoin, niinikään toiselle ihmiselle yksinkertainen asia voi olla toiselle ihmiselle hankala asia ymmärettäväksi.

Iloitseminen lähtee pienistä asioista

Joskus asioiden marginaalit voivat olla hyvin pienet, asioiden mittasuhteet taas suuret, joskis pienestä asiasta voi tulla suuri ja joskus suuri asia voi olla loppujenlopuksi hyvin pieni. Näin tää homma on vaan nähtävä menevän.

Olen saattannut tarinani lomassa mainitakkin tästä aiheesta, kaikkea mistä olen turissut ei kykene enään muistamaan ja tekstejäkin rupee olemaan sen verta monta ettei kykene enään tarkistamaan kaikkia asioita, joten pyydän anteeksi mikäli tästä tekstistä tulee asioiden toistoa siinä tapauksessa.

Joskus kun olotila ja fiilis on semmoen voi pienistä asioista tulla isoja, pieni vastoinkäyminen tai epäonnistuminen voi pilata montakin tulevaa päivää, sillonku olotila on semmoen ettei juuri mikään tunnu onnistuvan, sillon pienikin asia voi merkitä paljon, niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Joskus tuntuu etteivät ihmiset täysin ymmärrä tätä, sitä miten paljon jokin hyvin pieni asia voi merkitä sillonku kaikki tuntuu menevän päin metsää eikä mistään tunnu tulevan mitään positiivistä, pieni asia voi sillon kaataa koko päivän ja illan joka jo on pielessä, se voi vaikuttaa monta päivää eteenpäinki negatiiisessä mielessä.

Omalle kohdalle näitä ajanjaksoja kuuluu elämään aina sillontällöin, joskus tiheämmin, joskus taas onnistuu taapertamaan positiivisuudessä pidemmän aikaa.  Viime aikoina näitä juuri kuvailtuja jaksoja on ollu taas enemmän, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen ja haluais vaan suunata ajatukset muualle kaikesta, mutta se vaan ei onnistu, tai sitt yrittää sitä, mutta toinen ihminen ei ymmärrä kuinka paljon tuo pieni asia voi minulle merkitä, kuinka paljon voi merkitä että saisi suunattua ajatuksia muualle kaikesta, kuinka arvokas teko se minulle olis ja kuinka paljon minä sitä arvostaisin.

Toki ymmärrän myös sen että sille toiselle ihmiselle se voi olla iso asia, ja minä en aina sitä käsitä tai ymmärrä, tai taas toinen ihminen ottaa vaan sen vitsinä, toki jona minä sen esitän, mutta toki taustalla on aina halu saada ajatuksia suunattua muualle ees hetkeksi aikaa, mutta vastapuoli toki ei useasti tiedä sitä tunneta kuinka tärkeästä asiasta voi minulle olla kyse, kuinka se voi pelastaa monta päivää.

Marginaalit ovat pienet, joskus pienen asian onnistuminen tai epäonnistuminen voi heilauttaa venettä johonki suuntaan hyvin paljonkin.

Tarinani (osa8.5)

Kuten numeroinnista huomaa niin tällä kertaa toteutetaan hieman poikkeusta, tämä numerointi siksi koska tätäennen tarinanpirstaleet ovat olleet epäsuoria jatkoja toisiinsa, mutta tällä kertaa poikkeuksellisesti kyse on suorasta jatkosta edelliseen kirjoitukseen, kuten siinä mainitsinkin, joten tämän vuoksi pysymme samassa numeroinnissa jatkonumeroinilla tällä kertaa suoran jatkon vuoksi. Aikaisemman kirjoituksen voit lukea tästä

Ennen kotiuttamistani aamuvuoron lääkäri vielä yritti parhaansa selvittääkseen soppaa jonka kolleegansa toisessa sairaalassa olivat keittäneet, hän yritti 3 eri otteseen saada minulle siirtoa aikaseksi Meilahden sairaalaan, koska heidän potilaansahan olin loppujenlopuksi, mutta tuloksetta, vastaus oli joka kerta kuulemma että potilas pärjää kotona eikä ole mitään älyä siirtää potilasta heille koska heidän mukaansa lääketieteellistä syytä ei moiselle löytynnyt. Niinikään siirto omaan kotisairaalaani LAS:iin kielettiin Meilahden toimesta, kyseinen lääkäri oli selkeästi eri mieltä mutta hän ei yksinkertaisesti halunnut astua isompien varpaille, joten loppujenlopuksi hänet pakotettiin vastoin tahtoaan kotiuttamaan minut siinä kunnossa jossa mainitsin aikasemmassa kirjoituksessa.

Tähän tapaukseen liittyy niinikään pari hauskaa kertomusta, ensimmäinen asia oli areenalla kun ambulanssimiehistön piti ottaa yhteyttä niinikään mediheliin, kuin myös HÄKE:en ilmoittakseen että he siirtyvät kuljettamaan potilasta ja mitä heillä oli vastassa (toisinsanoen he vastaavat aina hälyytykseen tietyn koodiston mukaan ja ilmoittavat aina takaisin HÄKE:lle mikä koodi heitä todellisuudessa odotti ambulanssimiehistön mielestä.) Tässä kohtaa kuten normaalisti ambulanssimiehistö ryhtyi keskenään neuvottelemaan että mitä he ilmoittavat HÄKE:lle, siitä kaikki olivat samaa mieltä että D tason koodiin johon he olivat vastaneet oli täysin väärä heidän mielestään, kaikki oli samaa mieltä että todenmukaisempi koodi oli B(ertta) tason tehtävä toisinsanoen paljon kiireellisempi tehtävä kuin hätäkeskus oli ambulansille antannut. Arvuutteluiden keskellä en voinut olla hiljaa vaan tokaisin ambulanssimiehistölle että taasko ne pelaa lottoa ku koodeja lentää yhestä seuraavaan riippuen kuka on äänessä. Hyvät naurut he saivat, tosissaan ei ollut ensimmäinen kerta kun ambulanssimiehistö arvuuttelee ja argumentoi keskenään että mihin kategoriaan kuulun.

Hauska kommellus tosiaan syntyi siitä kun heidän piti olla yhteydessä HÄKE:en sekä medi-heliin kun he huomasivat että kallion sisällä heillä ei ollut mitään signaalia, joten he joutuivat ajamaan areenalta ensin ulos päästäkseen ottamaan yhteyttä, hauskaa asiasta teki se että kaikilla muilla oli signaali omissa matkapuhelimissaan, erään heistä sanoin ''Mikäköhän pilipaloverkko valtiolla on oikeen käytössä samperi''. Ulos päästiin ja siellä saatiin yhteys linkitettyä.

Tapasin niinikän kyseisen ambulanssimiehistön pariin kertaan illan aikana kun istuin ulkona rullatuolissa ottamassa raitista ilmaa(siitäkin sain tapella moneen otteseen hoitajien kanssa kun lääkäriä odotin). He ihmettelivät joka kerta että mitäköhän helvettiä tää toiminta täällä taas on ku ei lääkäri tutki potilasta, pariin oteseen he pysähtyivät juttelemaan kanssani ja joka kerta toivottivat tsemppiä, alansa ammattilaisia olivat kyllä kyseisessä ambulansissa vuorossa olleet.

Tsemppia sain tapauksessa myös muilta tahoilta, puhelimen välityksellä eräs pelaajistamme lähetti sukulaiseni kautta sairaalaan terveiset, sekä kotona niinikään odotti yllätys kun eräs toinen pelaaja oli lähettännyt viestin jossa toivotti taistelutahtoa ja kyseli mikä on vointini, hän ei muuta tiennyt kun että oli nähnyt että lanssimiehistö lähti areenalta kanssani matkaan.

Niinikään seuraavassa vierasottelussa jossa olin mukana yleisössä Vantaalla Myyrmäessä pronssiottelussa sain jälkeenpäin kuulla että edellisottelun isäntäseurasta Hc Westistä oltiin kyselty Myyrmäessä kannattajajoukoltamme että tietääkö kukaan minun tilannettani, osa heistä oli tietämättömiä koska he eivät Kaunaisissa olleet paikalla, mutta yksi heistä oli tietoinen ja oli kertonnut että olen mukana Vantaalla yleisössä ja että olen päässyt sairaalasta pois, mutta kävelen keppien avulla, lämmitti todella paljon kaiken paskan keskellä se että täysin ventovieras oli huolissaan kohtalostani ja osoitti että käsipallopiirit suomessa ovat todella yhdistyneitä ja tiivistä joukkoa jossa seurarajoja pystytään ylittämään tarvittaessa ja kuulemma kyseiselle henkilölle oli merkinnyt paljon saada tietää että olen päässyt sairaalasta pois.

Niinikään seuraavassa kotiottelussamme ennen ottelun alkua tuli eräs ihminen jonka toki tunnen, mutta hän ei Kauniaisisa ollut paikalla, otti minua takaapäin olkapäästä, ja pysähtyi kysymään, ''Hei, miten sä voit?''. Tämän on jäänyt vahvasti mieleeni, häkellyksen keskeltä, koska moinen kysymys oli odottamaton, sain kerrottua että elossa ollaan mutta kepeillä kävellään vielä ku ei jalat kävelyä kestä. Loppujenlopuksi kävelin enemmän tai vähemmän keppien avittamana kyseisen sairaskohtauksen jälkimainigeissa yli 6 viikkoa, joka on pisin aika jonka sairaskohtaus on vaikuttannut kävelykykyyn, joten suhteellisen käsittämätöntä etä sairaskohtauksen pahentuessa lääkärit vain väittivät minulla viiraavan päässä.

Vaikka kukaan asianosaisista ei todenäkösesti tule koskaan lukemaan tätä, haluan kiittää kaikkia tässä tarinanpirstaleissa mukana olleita auttajia, niin koko ambulanssimiehistöä, niin paikalla ollutta lääkäriä kuin käsipalloseura Hc Westin henkilökuntaa jotka ylittivät seurarajat ja vielä jälkeenpäin kyselivät vointiani. Niinikään haluan kiittää kaikkia kolmea joukkueemme pelaajaa jotka joko auttoivat sairaskohtauksen saadessani, tai jälkikäteen lähettivät tsemppausviestiä jotka olivat kaiken paskan keskellä erittäin tärkeitä ja motivoivia. Haluan myös kiittää tuota henkilöä jonka sanat ovat jääneet mieleen ja jotka tulivat puskista. Hänen sanasa olivat ehkä suurin motivaattori, koska hän kyseli vointejani puhtaasti oman kiinnostuksen ja kai jollain tasolla välittäimsen vuoksi, muut toimivat ehkä loppujenlopuksi hieman velvollisuudentunnon takia.

Tarinani (osa8)

Kuten aiemmin olen maininnut blogin niukka kirjotustahti johtuu puhtaasti ''työkiireistä'', syksy kun on maajussien sesonkiaikaa ja päivät ovat pitkiä ja aika-ajoin kun taukoa suodaan pyhitetään nuo tauot kaikelle unille mikä vaan on mahdollista saada jotta kun seuraava nakki pellolle tulee eteen ollaan hieman latautuneita jälleen, tämä syksy on ollut edellisyksyjä rankempi minulle henkilökohtaisesti siksi koska isäukkoni on astunnut hieman syrjään toiminnasta, ja jättännyt lähes kaiken työn puintien keskellä minulle. Osittain luulen että hän on tehnyt tätä tahtomatta koska hänelä on siviilityössään ollut niin kiire, osittain luulen myös että hän on pysynnyt töissä koska minä olen ollut täällä kotona hoitamassa viljoja pois pellolta sekä niinikään perunoita.

Takaisin blogin keskeiseen sisältöön, edelisestä tarinanpirstaleesta on kulunnut jälleen oma aikansa, joten aika sateisen syysillan tiimoilla ottaa seuraava kehiin, tämä kirjotus erään lukijan aiheuttamana joka pyysi jatkamaan tarinaani kun kerkeän.Hieman hämmentävän diagnoosin jälkeen joka käy ilmi edellisestä tarinanpirstaleestani, elämä jatkui sekavien ajatusten myötä eteenpäin hiljalleen omaa tahtiansa kunnes törmättiin jälleen isoon seinään josta nouseminen oli hieman hankalaa.

Maaliskuisen sairaala- ja lääkärikäynnin jälkeen oli edessä huhtikuu, tarkemmin seuraavat tapahtuman sijoittuvat itseasiassa lähempien tarkasteluiden jälkeen erinäkösistä logeista 1.huhtikuuta 2011. Kyseisenä päivänä pelattiin käsipallon semifinaaliottelu ''luolassa'' kuten käsipallopiireissä sanotaan. kyseinen ottelu pelattiin siis oman paikalliseuran SIF:n sekä kotijoukkueena toimineen Granilaisen HC WEST:n välillä, ottelu päättyi meidät osalta huonosti, kyseessä oli sarjan viimeinen ottelu Hc West:n otettua voitto ja mentyä finaaliin ja pasitettuaan meidät pronssiotteluun(joka me voitettiin).

Ottelu päättyi ja oli aika siirtyä areenalta kotia kohti, mutta jo ottelun aikana tuntemani tunnot ja pahimmat pelkoni osoittautuivat tällöin käyneen toteeksi, en päässy enään katsomopenkiltä ylös ja pyysin kanssaolijoita käydä sanomassa tädilleni joka toimi tällöin joukkueemme joukkueenjohtajana, että hän pyytäisi jotakuta pelaajaa tulla nostamaan mutt lattialle, koska makuuasenossa on mulla helpompi olla, ja virolaiasjättiläisemme tuli koppamaan otteesta kiinni ja nosti lattialle ku tulitikkuaskin.. :D

Järjestävän seuran henkilökunta laittoi nopeasti merkille että vierasjoukkueen kannattaja makaa lattialla ja eräs vastuuhenkilöistä tuli kysymään josko he voisivat olla jotenkin avuksi ja kysyivät että mikä vaivaa, kerroimme että taustalla on pidempi sairashistoria ja mitä todenäköisemmin en tule omin avuin kävelemään areenalta ulos. Kyseinen ihminen kysyi josko haluan että paikalla oleva lääkäri tulee juttelemaan kanssani(yleisön joukossa oli lääkäri jonka kyseinen ihminen tunsi), sanoin että saa hän tulla mutta tuskin hän paljoa pystyy tekemään. Lääkäri tuli ja kuunteli tarinani ja kummasteli kolleegoidensa toimia, lopulta hän kysyi että luulenko että sitä ambulanssia tarvitaan ja ilmoitin että ei tässä muuta mahollisuutta ole. Hän ilmoitti että selvä, tarttui puhelimeen ja soitti hätäkeskukseen josta ambulanssi järjestyi hänen avullaan kivuttomasti koska hätäkeskuspäivystäjälä ei mitä ilmeisemmin ollut halua alkaa tapella asiasta paikalla olleen lääkärin kanssa.

Puolen tunnin odottelun jälkeen ambulanssi saapui paikalle (areena sijaitsee kallion sisällä ja ambulanssilla oli 100m matka ajettavana vuoren sisälle odotettuaan hetken että portit saatiin ensin auki). Ambulanssimiehistö, tällä kertaa kolmikko, koska matkassa oli niinikään harjoittelija, kyseessä oli PEL:in ambulanssi, joten seksikkäät palomiehet olivat tällä kertaa hoitavana yksikkönä. He kuuntelivat tarinani ja tutkivat ja miettivät ja kärräsivät minut sisälle ambulanssiin, jossa johtava heistä sanoi sanat jotka muistan loppuelämäni ''Jos sä osaat ton näytellä, ni sä tarviit kyll piruvie Oscarin, kyll sä niin perhanan hyvät oot näyttelee sillon!''. Kyseinen ambulanssimiehistö ei uskonnut alkuunkaan luuloharhasuusdiangoosin jonka lääkärit olivat minulle asettaneet.

Päästyämme pois kallion sisältä alkoi arvuuttelu ambulanssimiehistöllä että mihin he ryhtyvät viemään minua, koska oireiden puolesta osoite olisi ollut Meilahden sairaala, mutta he eivät halunneet viedä muo sinne edellisen diagnoosin ja reissun takia, kotisairaalani Lohjan Aluesairaala taas ei myöskään palvellut heidän tarkoitusperiään. Joten he päätyivät lopulta soittamaan korkeimalle päivystävälle ensihoitolääkärille, joka HUS:ssa on lääkärihelikopteri Medi-Helin päivystävä lääkäri. Päivystävä lääkäri ilmoitti ambulanssille että osoite ei noilla lähtötiedoilla todellakaan ole Meilahden Sairaala, vaan osoitteeksi hänen lähetteellä otetaa täysin uusi sairaala, Jorvin Sairaala.

Kaikilla oli hyvät tarkoitusperät ottaa suunnaksi Jorvi, mutta kaikki kusi kyseisen sairaalan ennakkoluuloon ja haluttomuuteen tutkia  minua koska en ollut ''heidän sairaalaan kuuluva potilas''. Ensimmäisen lääkärin näin vasta 10 tunnin kuluttua saapumisestani päivystykseen, kyseessä oli hyvin ennakkoluulonen naislääkäri joka ei juuri tutkinnut ollenkaan eikä määrännyt ees lääkkeitä käteeni jotta tärinä kädesti olisi saatu loppumaan. Lopulta seuraavana aamunna mutt koitutettiin kunnossa jossa hädintuskin jaksoin omin jaloin kävellä 50 metriä autolle.

Kirjotuksesta tulisi liian pitkä yhtenä kirjoituksena, joten julkaisen tälle kirjoitukselle vielä suoraa jatkoa myöhemmin tarkentuvana ajankohtana.